Romaniassa 17. - 26. marraskuuta 2006

[ tämä kirjoitus on julkaistu 2. joulukuuta 2006 toisessa osoitteessa ]

Hyvää alkavaa työviikkoa Prahasta

Pitääkseni lupaukseni, kirjoitin pienen raportin Romanian-matkani kokemuksistani ja havainnoistani.

Viikko reissusta. Ajatus ei ole ollut oikein töissä mukana, sillä se on jäänyt toisaalla. Palasin viime sunnuntaina Romaniasta, missä olin tapaamassa Ainoa ja maankiertäjänä. Kokemuksissa oli niin paljon sulateltavaa, että oikeastaan vasta nyt saan kirjoitettua jotain hätäisesti ylös. Älkää odottako mitään viiltävää syväanalyysia, sillä sitä ei tule. Kärsimättömimmät voivat tässä vaiheessa poistua paikalta ja tyytyä tietoon siitä, että maailma makaa entisellään, vaikkakaan en ymmärrä miksi S.N. asettuu ehdolle, mutta onneksi en ole sitä tragikomediaa kotona Suomessa todistamassakaan.

Lensin Bukarestiin toissa perjantaina, missä olimme Ainon kanssa sunnuntaihin saakka. Sunnuntai-iltana matkustimme yöjunalla Koillis-Romaniaan, Botoşaniin, kaupunkiin missä Aino tällä hetkellä asuu ja työskentelee. Torstai-iltana lähdimme bussilla Iaşiin, läheiseen isompaan kaupunkiin ja seuraavana aamuna yritimme päästä Braşoviin, Transsilvanian eteläpuolelle, mutta pysähdyimme olosuhteiden pakosta Bacăussa. Lauantain vietimme Braşovissa ja sunnuntaina matkasimme Braşovista Bukarestiin lentääkseni takaisin Prahaan. Mukava ja tarpeeseen tullut 10 päivän loma kaikin puolin.

Bukarest, 17-19. marraskuuta 2006

Bukarest on kaupunki ilman minkäänlaista sielua tai omaa luonnetta. Sitä on joskus kuvailtu Pikku-Pariisiksi. Termin antaja on ollut joko poikkeuksellisen mielikuvituksellinen persoona ja/tai siitä on kulunut kauan aikaa. Bukarest on bordelli. Ulkoisesti kaikki näyttää jotenkin toimivan, mutta millä logiikalla, se jäi minulle täysin mysteeriksi. Bukarest on ruma, kolho, saasteinen, mitäänsanomaton. Kansojen palatsin lisäksi kaupungissa äkkiseltään ei todellakaan ole mitään nähtävää. Emmekä me päässeet edes sinne, sillä palatsissa oli parhaillaan jokin konferenssi. Bukarest kaipaa särmiä, ajan kerrostuneisuutta, suurta puhdistusta, historian tunnistamista, jäsentelyä.

En oikein pidä ajatuksesta, että jos olen lomalla jossain eurooppalaisessa suurkaupungissa, niin minun täytyy keskittyä siihen, ettei mitään dramaattista tapahtuisi. Oliko se sitten typerän länsimaalaisen, kieltä osaamattoman turistin kuvittelua tai ei, niin olin oikeastaan helpottunut päästessäni pois Bukarestista. Onneksi oli Aino, joka puhuu romaniaa. Englannilla, saksalla tai venäjällä Bukarestissa ei varmaankaan olisi paria baaria lukuun ottamatta tullut toimeen mitenkään.

Ainon mukaan Bukarestissa kuitenkin pystyi syömään hyvin ja valitsemaan baarinsa, mutta hän asuukin maalaiskaupungissa, kaukana sellaisesta hälinästä ja tarjonnan mahdollisuuksista, joita Bukarest meille avokäsin tarjosi. Myönnetään… Ruoka oli erittäin hyvää ja tutun keskieurooppalaista, paitsi se loistava tagine, jonka tulin nauttineeksi suurella mielihyvällä ja antaumuksella eräänä iltana marokkolaisessa ravintolassa.

Botoşani, 20-23. marraskuuta 2006 (http://ro.wikipedia.org/wiki/Boto%C5%9Fani)

Junamme saapui maanantaiaamuna Botoşaniin, noin 115 000 asukkaan syrjäiseen kaupunkiin, joka otti meidät vastaan pimeällä aamusumulla. Kello kuudelta aamulla väsyneenä ei oikein jaksa tehdä merkittäviä havaintoja, mutta mieleeni jäi se, että sumuiseen ilmaan oli todellakin levittäytynyt Ainon paljon mainostama poltettujen lehtien imelää tuoksua. Myöhempinä päivinä samainen imelä tuoksu muuttui kitkeräksi hajuksi ja silmien kirvelyksi.

Aino suorittaa kieltenopettajille tarkoitettua Comenius 2 -vaihtoa Romaniassa. Kohdepaikaksi hänelle osoitettiin Botoşani ja siellä A.T. Laurianin lukio. Kieliassistentin arkeen kuuluun koulussa annettavan kaksikielisen opetuksen avustaminen ranskaksi. Ensimmäiset puolitoista kuukautta Aino asui erään naisinsinöörin luona lähellä kouluaan, mutta nyttemmin hän oli saanut vuokrattua oman huoneiston keskustasta. Aino ei ollut juurikaan ehtinyt viettää siellä aikaa, sillä hänellä oli kiire, lämmitys oli pois päältä, vessanpönttö oli rikki ja lämmintä vettä ei tullut. Saapuessamme asunnolle lähes kaikki oli muuttunut. Vessanpönttö oli korjattu ja asunnossa oli lämmintä. Lämmintä vettä sai keittämällä sitä kattilassa. Asunto oli ollut tyhjillään puolisen vuotta, mutta siihen verrattuna se näytti täysin kelvolliselta, hieman nuhjuiselta, mutta mukavalta. Olihan sentään taas lämmintä, jonka arvioin ehdottomaksi luksukseksi.

Botoşani on sympaattinen pikkukaupunki, joka elää omaa uneliasta ja rauhaisaa elämäänsä - täysi vastakohta Bukarestin hälinälle ja kaaokselle. Siellä on liha-, vihannes- ja hedelmätorit sekä markkinat, joilta saa kaikkea mitä ihminen voi kaivata vanhoista autonmoottoreista hääpukuihin. Neuvostoliittolainen standardisoitu arkkitehtuuri ilmeni lähinnä asuintaloissa, mutta eräät rakennukset olivat kovin miellyttäviä kohteita 1800-luvun lopulta ja viime vuosisadan alkupuolelta. Kaupungin kävelykatu oli viehättävä, omine rosoisine erityispiirteineen.

Botoşanin kulta-ajat ovat eittämättä takanapäin. Romanialaiset nationalistit ja paikalliset nurkkapatriootit pitävät kuitenkin huolta, että kaupungin suuri mies tunnetaan ja tunnustetaan koko maassa. Jos hän nyt enää mitään jalustoille asettelua kaipaisikaan. Kansallisrunoilija Mihai Eminescu on botoşanilainen ja tätä seikkaa ei voinut olla huomaamatta kävellessään kaupungissa. Epäilen vakaasti kenenkään enää resitoivan hänen kuuluisaa runoaan Iltatähteä (Luceafărul) kuun valossa paikallisessa puistossa mielitietylleen, mutta kansallisten, kirkollisten ynnä muiden merkkihenkilöiden toinen elämähän on usein merkittävämpi kuin heidän elinaikaiset tekonsa. Vai mitä Aleksis, Eino ja monet muut? Toista elämää on helpompi muokata itsellensä ja kansakunnalle sopivaksi ja mieleiseksi. En ole lukenut Eminescua, sitä vähää Iltatähteä, mutta Aino sanoi runojen olevan kauniita, mutta erikoisen vaikeita. Haluaisin tietenkin kokeilla, ja siksi saatankin toivoa erään romaniaa osaavan ihmisen niitä lukevan joskus minulle. Miksi ei ihminen osaa luonnostaan kaikkia maailman kieliä? Voi onnettomuutta!

Kun kävelee Botoşanin eräässä puistossa, jonka pyöreälle aukiolle on pystytetty botoşanilaisten merkkihenkilöiden patsaita, torsoja, niin ei voi välttyä ajatukselta, että kansallinen herääminen on ollut erityisen voimakasta Moldovan alueella, ja juuri Botoşanissa. Nicolae Iorga on eräs Romanian historian keskeisimmistä merkkihenkilöistä. Renessanssi-ihminen. Historioitsija. Dramaturgi. Runoilija. Ensyklopedi. Ministeri. Parlamentaarikko. Pääministeri. Yliopiston professori. Akateemikko. Botoşanista. Erityisen vahvasti Iorgan henkeä puhallellaan juuri Ainon lukiossa, jota Iorga itsekin kävi ja jonka rintakuva muistuttaa koulun nykyisiä oppilaita hänen erinomaisesta poikkeuksellisuudestaan. Botoşanista tai siellä vaikuttaneita olivat myös Isidore Isou, Georgeta Damian, Israil Bercovici, Lucien Goldmann ja Octav Onicescu. Mitään tarkempaa en heistä osaa sanoa – luin Wikipediasta.

Botoşanissa asuvalla ja siellä työskentelevällä rakkaalla elinkumppanillani oli muodostunut jo vahvat käsitykset Botoşanista ja sen asukkaista. Hän kertoi paikallisten ihmisten olevan erittäin vilpittömiä, avuliaita ja ystävällisiä. Itselleni muodostui lyhyen vierailun perusteella vastaava mielikuva. Erityisesti nuoremmat opettajakollegat ovat olleet hänelle sekä avuksi ja että helpotukseksi niin opetustyössä kuin arjessakin. Ainon monesti leikkimielisesti parjaama Botoşani osoittautui erittäin miellyttäväksi kokemukseksi. Itselleni Botoşanista välittyi paljon positiivisempi mielikuva kuin odotin. Periferiassa, mutta silti miellyttävä. Juuri nimenomaan ja täsmällisesti sen vuoksi.

Länsimaisen ihmisen on hyvä välillä pysähtyä ja mittailla arvojaan. Läntiset opit ja arvot eivät välttämättä ole tuoneet pelkkää hyvää botoşanilaisillekaan. Monesti näytti siltä, että jokaisessa talossa on satelliittitelevisio, jonka avulla ihmiset voivat suggestoida itsensä osaksi latinalais-amerikkalaista telenovelaa, osaksi kauniiden, rikkaiden, intohimoisten ja kyltymättömien ihmisten maailmaa. Paikallisen MTV-musiikkikanavan tarjonnasta poimittujen naikkosten rintojen silikonilla eristäisi puolet Euroopan saumoista. Unelmat ovat joskus tärkeämpiä kuin lämmin vesi tai kaasu. Näin varmasti monessa taloudessa Botoşanissakin. Aino kertoi olleensa mukana eräällä luokkaretkellä lokakuussa. Kun bussi oli ohittanut läheisen Suceavan kaupungin, koulukkaat olivat kateellisina todenneet suceavalaisten olevan etuoikeutettuja, koska heillä on McDonald’s hampulaisravintola. Oppilaiden ylpeyttä ja omantunnon arvoa tosin oli tosin osoittanut se, että lähes samaan hengenvetoon he olivat sanoneet, etteivät missään tapauksessa asuisi Suceavassa, koska siellä on niin likaista ja liikaa teollisuutta.

Mielestäni eräs positiivinenkin seikka maailman tasapäistymisessä on. A.T. Laurianin lukiossa on keskusteltu napapaitojen soveltuvuudesta kouluasusteeksi. Hyvä hyvä. Otin tämän tiedon kiitollisena ja huojentuneena vastaan. Luojan kiitos, että lapset ja teinit ovat todennäköisesti kaikkialla maailmassa lähes samanlaisia! Mielestäni on hyvä, että teinit saavat olla teinejä. Muistan jonkun joskus sanoneen, että kuusitoistavuotiaana lapsi luulee hallitsevansa koko maailmaa ja mitä tulee vanhemmaksi, niin huomaa olleensa tuolloin oikeassa. Nyt se on jo myöhäistä. Hyvä että kapinoivat auktoriteetteja ja edellisten sukupolvien ummehtuneita arvoja vastaan. Vaikka sitten edes napapaidoin. Maailmalla on siis vielä jonkinlaista toivoa.

Iaşi, 23-24. marraskuuta 2006

Torstai-iltana bussin ja meidän nokkamme kääntyivät kohti Iaşia. Koska Botoşanista ei päässyt suoraan Braşoviin, niin meidän oli matkattava ensin Iaşiin ottaaksemme sieltä seuraavana aamuna junan. Sanottu ja tehty. Onnikka kuljetti meidät Iaşiin illaksi. Kävimme kävelyllä ja syömässä kaupungin yliopistoalueella. Iaşissa oli jälleen kerran toisenlainen henki kuin muualla. Se oli selkeäti ylevämpi, aristokraattisempi, eurooppalaisempi, monikulttuurisempi kuin Bukarest. Se oli vanhaa Moldovaa, Tapanin hallinta-aluetta, joten kaupungilla riitti perinteitä valistumattomalle riittämiin.

Varsin positiiviset vaikutelmani Iaşista perustuvat mitä enemmissä yhteen lyhyeen kävelyyn ilta-aikaan. Kaupungissa oli eloa toisin kuin Botoşanissa. Eurooppalaisia rakennuksia, ihmisiä paseeraamassa, tuttuja julkisivuja, hieman valistunut henki. Oli helposti pääteltävissä, että täällä yliopisto ja kansallisuusaatteet olivat olleet merkittävässä roolissa aikanaan. Tarkoitan, että erilaisessa mittakaavassa kuin Botoşanissa, missä asiat ikään kuin todettiin. Iaşissa se tuntui ja näkyi. Kadut olivat puhtaita kuin kolkkapoika sunnuntaiaamuna. Julkisivuja ja merkittäviä interiöörejä restauroitiin, minkä lasken ehdottomaksi ja positiiviseksi merkiksi kaupunkilaisten halukkuudesta säilyttää arvokasta kulttuuriperintöään. Tätä en nähnyt Bukarestissa. En kertaakaan.

Tietysti Iaşissa on rumiakin rakennuksia. Niitä on siellä pääasiallisesti ja paljon, mutta silti havaittavissa oli jotain tutumpaa ajattelun muotoa. Sitä paitsi kaupunki tarvitsee aina joen ja mäkiä, jotta se voi olla siedettävä kaupunki, jotta siihen piirtyisi jotain erityistä. Iaşissa ovat molemmat. Joen penkereet eivät näyttäneet kovin viehättäviltä, mutta kukkulan päälle rakennettu kaupunki osasi hyödyntää luonnonmuotoja mitä parhaimmalla tavalla hyödykseen. Rakastan kattoja. Niitä näkee parhaiten maailmassa Prahassa, mutta eipä ollut Iaşikaan huono. Mäet ja kukkulat kaupungissa rikkovat sen silhuetin, ne antavat erilaisia muotoja ja ennen kaikkea mahdollisuuksia tarkastella sen piirteitä eri näkökulmista. Mutta onhan Pietarikin kaunis. Niin on, ja siellä on joki, mutta se on litteä kuin maapallo aikoinaan. Pietarissa joudut tosin tyytymään siihen, että näet vain seuraavan rakennuksen julkisivun. Helsingissä on hieman samaa vikaa. Mäkisissä kaupungeissa siis on katsojalle paljon enemmän annettavaa. Iaşi kuuluu tähän sarjaan.

Iaşin vierailun piti olla lyhyt. Sitä se olikin, mitta pidempi kuin ajattelimme. Tarkoituksenamme oli matkustaa heti perjantaiaamuna Braşoviin ja viettää siellä rauhassa kaksi päivää.

Saavuimme aamupäivällä juna-asemalle. Junan oli määrä lähteä yhdeltä, mutta vuoroa ei ollut, joten piti improvisoida. Päätimme yrittää matkustaa Bacăuhun, joka sijaitsee jokseenkin lähellä Braşovia (160 km) ja katsoa, josko sieltä pääsisi vielä illaksi Braşoviin, josta olimme jo varanneet majapaikan. Juna lähtisi iltapäivällä ja Bacăussa olisimme iltasella. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä Iaşiin, mutta meillä oli jo tavarat mukana ja kaikkea. Siis Bacăuhun. Meillä olisi siis vielä jonkin verran aikaan Iaşissa, joten päätimme jättää tavarat aseman säilöön ja mennä ruokailemaan ennen matkaa. Päädyimme aseman lähelle ravintolaan, jonka nimi oli kansainvälisesti Moulin Rouge. Tarinassa ei ole mitään muuta hauskaa kuin se, että perunat olivat kylmiä ja ravintolassa soi Alanis Morissetten Ironic toistona. Muita kappaleita ei soinut. Voitte kuvitella miltä tuntuu olla 45 minuuttia samassa paikassa ja kuunnella samaa kappaletta kerta toisensa jälkeen. Aikaisemmin pidin kyseisestä kappaleesta. Nyt voi vierähtää tovi, että kuuntelen sen vapaaehtoisesti.

Bacău, 24-25. marraskuuta 2006

Juna kuljetti meitä kohti Bacăuta. Olimme saapumassa pikkuhiljaa kohti vuoristoa, sillä kumpuileva ja viljava maasto muuttui pikkuhiljaa särmikkäämmäksi. Samassa alkoi jo hieman hämärtää ja usva nousta horisonttiin. Saavuimme kuuden maissa erittäin pimeälle ja sumuiselle Bacăun rautatieasemalle. Juna-aikatauluista ilmeni, että vuoro Braşoviin oli anuloitu - asia, jota meille ei kerrottu aikaisemmin. Vaihtoehtoina oli joko juna Bukarestiin tai Ploieştiin. Seuraamuksena siitä olisi ollut erittäin myöhäinen saapuminen jompaankumpaan kaupunkiin. Ja seuraava juna Braşoviin lähtisi kuudelta aamulla. Mikään vaihtoehto ei saanut suurta kannatusta osakseen, joten päätimme tehdä toisin. Oli etsittävä yöpaikka Bacăusta, koska oli nälkä, jano, kylmä ja pissahätä. Ja helvetillinen sumu, joka sai jalkakäytävät hikoilemaan kosteudesta, vaikkei satanut tippaakaan.

Hieman harhailtuamme ja kierreltyämme juna-aseman ympärillä, löysimme Eminescun Bulevardin ja neuvot kohti keskustaa. Romaniassa matkaavalle ohjeeksi täytyy lausua, että juna-asemat sijaitsevat yleensä kaupungin laitamilla kuten muuallakin Euroopassa ja pääkadun nimi on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Mihai Eminescun bulevardi. Kun sitä kävelee, niin pääsee johonkin. Muista kaduista en osaa sanoa mitään.

Sumu kietoi meidät ympärillensä. Suunnitelma oli selvä: hakekaamme yösija ja etsikäämme linja-autoasema, jolta lähtevät bussit kohti Braşovia. Sanottu ja tehty. Hotelli Moldova oli pelastuksemme ja linja-autoasema oli ihan liki. Kovin paljoa muuta kuin mustaa huumoria Bacăusta ei tullut revittyä. Kävimme teinibaarissa kaljalla ja yritimme turhaan etsiä ravintolaa. Sattumalta yleensä parhaat asiat tapahtuvatkin. Sattuma on siinä mielessä kiva juttu. Päädyimme erään toisen hotellin täysin tyhjään ravintolaan syömään. Ruoka ja juoma tuntui siinä vaiheessa erittäin herkullisesta. Maittavalta.

Aamulla oli lähtö Braşoviin. Edellisenä ilta kun olimme käyneet asemalla, paikallinen neuvonnan rouva oli sanonut, että Braşoviin pääsee aamulla ja helposti. Samainen rouva piti huolen, että pääsimme noin 40-vuotiaan vanhan norjalaisen linja-auton rakkineen kyytiin ja Braşoviin. Matkaa tosin haittasi se, että aamulla olin rinkkaa selkään nostaessani venäyttänyt niskani, enkä pystynyt kääntämään päätäni vasemmalle lainkaan. Sattui ihan perkeleesti, mutta eihän se Romanian vika ollut.

Šafööri oli mukava ja hilpeänpoloinen mies. ”– No, mutta tehän puhutte mainosti romaniaa, hyvä rouva.” ”Kiitoksia. – Ei, mieheni ei valitettavasti osaa romaniaa.” Se oli se mukava luottamuksenosoitus matkamme alkuun, sillä minua totta puhuen hirvitti lähteä risaisen linja-auton kyytiin siinä sumussa tiedostaen että edessä olisi hieman riittämiin vuoristoa ja romanialaista liikennekuria. Arvoisa herra kuljettajamme kuitenkin hoiti leiviskänsä kuin vettä valaen ja pelkoni hälveni yhtä matkaa sumun kanssa noustessamme yhä korkeammalle vuoristoon. Sumu kaikkosi ja eteemme avautui niin kauniita näkymiä, että olisi voinut joko kuolla tai kusta hunajaa. Kaunista, erittäin kaunista, huomioon ottaen sen alituisen viiltävän kivun, joka iski välittömästi kiinni niskaani kuin Vicki Rostin Sata salamaa uutena vuonna. Niskan lukkiutumisen lisäksi sain matkalla jonkun elukan puremia käsivarsiini, jotka muistuttavat minua edelleenkin tuosta matkasta.

Rehellisesti sanottuna, matka oli minulle täyttä tuskaa. No, maisemat tietty olivat mahtavat.

Braşov 25-26. marraskuuta 2006 (http://www.brasov.ro/nou/index.php )

Vaivaisen kolmen ja puolen tunnin sekä 147 kilometrin jälkeen saavuimme Braşoviin, Kronstadtiin. Olimme siis vihdoinkin siellä, minne olimme alun perin halunneet päästä. Vuorokausi myöhemmin tosin, mutta kaupungin kauneus korvasi menetetyn ajan. Nyt kalpeni Iaşi, sillä Braşov oli hullaannuttava kokemus.

Braşovin vanha kaupunki oli todellakin jännittävät ja miellyttävä kokemus, sillä se muistutti ihan mitä tahansa habsburgilaista raatihuoneen toria. Tämä erityinen tapaus tosin oli mainittavasti koristeellisempi kuin Cisleithenian länsipuolella olevat vastaavat. Ehkä se johtui siitä, että vaikka oltiin Transilvaniassa, niin kaupunki oli reformoitu. Täällä vaikutti Johannes Honterus, eli luterilaista oppia täälläkin veisattiin.

Saksalainen protestanttivähemmistö ei näkynyt katukkuvassa oikeastaan muualla kuin Mustan kirkon seudulla. Mutta se raatihuoneen tori, joka on ehdottomasti yksi kauneimpia näkemiäni, oli niin täynnä elämää, että haluaisin kustantaan turkulaisen kaupungin arkkitehdin ottamaan mallia yhteisöllisyyden rakentamisesta kaupunkiympäristössä. Tietysti, monet tämän kaupungin elementit ovat myös tuttuja, mutta minua todellakin hämmästytti kaiken näkemäni jälkeen Braşovin keskieurooppalaisuus.

Mutta täällä on näkyvissä myös unkarilaisten otteita. Oikeauskoisia lisäksi. Katolista, juutalaista ja lutteeriusta. Mitä vain kukin tahtoopi. Saksalla ja italialla pärjää, englannilla auttavasti, kuten ranskalla. Vaikka Braşov onkin idän ja lännen rajoilla, niin se on myös pohjoisen ja etelän. Jos kaupunkiin kuuluuvat mäet ja joet, niin keskieurooppalaisuuteen kuuluuerilaiset kulttuurin kerrostumat, niin ajallisesti kuin demografisesti. Vaikka Braşov onkin nykyään romanialainen kaupunki, se kantaa mukanaan monia perinteitä. Ja onneksi, se ei näemmä ole unohtanut niitä.

Minua jäi harmittamaan, etten voinut viettää yhtä paljon aikaa Braşovissa kuin olin suunnitellut ja olisin halunnut. Hyvä asia Braşovissa kuitenkin on se, että minulle jäi intoa palata sinne uudestaan. Kävelin kaupungin katuja pitkin kuin lapsi karkkikaupassa, haltioituneena kaikista niistä taloista, rakennuksista, fasaadesita, muodoista, piirteistä, joita tuo monikulttuurinen kaupunki tarjosi.

Braşov on todellakin toista maata. Jos matkaatte Romaniaan, älkää jättäkö väliin.

Huono matkaaja. Minä koin jälleen henkilökohtaisen takaiskun Braşovissa. Juuri kun niskakipu oli alkanut kaupungin kauneudesta humaltuneenan hellittää, hampaani lohkesi. Olin kitissyt jo niin pitkään Ainolle vaivoistani, että päätin pitää turpani ummessa ja mennä hammaslääkäriin vasta Prahassa. Veloittivat siitä 63€, kanadalaiset perhana.

Epilogi

Henri Coandăn kansainvälinen lentokenttä. Lentoni lähtee vartin yli kolme. Olen kentällä kaksi tuntia etuajassa. Lähtöselvitys sujuu nopeasti. Passini tarkastetaan pikaisesti. Huoleni siitä, etten ehtisi koneeseen haihtuvat hetkessä. Ja yhtä nopeasti ne palaavat, sillä edessä on vielä turvatarkastus ynnä erittäin pitkä jono. Jonotan noin puolisen tuntia ja pääsen jo kovin lähelle portteja, kunnes tulee seisokki. Jotain tapahtuu - en tiedä mitä - mutta kukaan ei pääse turvatarkastukseen. (Huom. olemme siis Euroopassa, jossa noudatetaan uusia määräyksiä nesteiden kuljettamisessa lentokoneissa. Venäjällä ne kuljettavat poloniumia, mutta täällä ei saa vesipulloa koneeseen.) Kolmen vartin paikallaan seisomisen jälkeen virkailijat alkavat poimia ainoastaan miespuolisia matkustajia turvatarkastukseen. Olen valittu! Pääsen kutsusta turvatarkastukseen ja kaikki on ohi minuutissa. Laittaessani kiinni vyötä takaisin lanteilleni, en jäänyt katsomaan, pääsivätkö myös naiset joskus turvatarkastuksesta, tai edes siihen asti.

Romania on mahdoton, arvaamaton, tuntematon ja vähintäänkin käsittämätön. Ikinä ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sen vuoksi on parasta asennoitua elämään samoin kuin paikalliset ihmiset: sellaista se vaan on!

- Jussi-Pekka

Palautetta, millaista tahansa, voi antaa osoitteeseen:
[ jussipekka.hakkarainen@gmail.com ]

Terveisin,
Jussi-Pekka