lauantai 30. elokuuta 2008

La Vuelta



Vihdoinkin. Mielestäni eräs parhaista pyöräilykilpailuista, Vuelta, alkaa tänään. Espanjan ympäriajo on mielestäni paljon mielenkiintoisempi kilpailu kuin Le Tour, joka toimii lähinnä pyöräurheilun kaupallistamisen välineenä kuin itse kilpailuna. Arvostan toki Touria, mutta tämänvuotinenkin kilpailu meinasi lässähtää tylsyytensä vuoksi tyystin. Vuelta ja Giro ovat sentään eri maata, joskin suosikkejani ovat yhden päivän ajot, kuten Liège-Bastogne-Liège ja Paris-Roubaix (tietenkin).

Tämän vuoden kilpailusta tulee monessa suhteessa erityisen mielenkiintoinen. Tom Boonen, Paolo Bettini ja koko Astanan joukkue olivat poissa Tourilta ja nyt oikeastaan mitataan kuka on kauden ykkösajaja - onko se Boonen, joka voitti Paris-Roubaix'n uudella Spesssullaan vai onko se Alberto Contador, viime vuoden Tour de Francen ja tämänvuoden Giron voittaja. Kolmas voitto isoista kilpailuista nostaisi näin lyhyen ajan sisään nostaisi Contadorin yhdeksi legendoista ja ehkä tämän hetken parhaaksi pyöräilijäksi.

Astana ei nojaa ainoastaan Contadoriin, vaan mukana ovat niin saksalainen Klöden ja yhdysvaltalainen Leipheimer, jotka ovat varmaan hyväksyneet Contadorin ykkösaseman joukkueen sisällä ja tekevät kaikkensa auttaakseen Alberton voittoon. Kaikki on siis aseteltu Contadorin eteen kuin tarjottimella, mutta onko miehestä tempun tekijäksi.



Oman suosikkini on Caisse d'Epargnen Alejandro Valverde, mutta en oikein todella jaksa uskoa hänen mahdollisuuksiinsa. Jonkun etapin voi voittaa, mutta luulenpa hänen keskittyvän enemmän maailmanmestaruuskisoihin kuin Vueltan voittoon. Joukkuekin on heikompi kuin Tourilla ja etenkin loukkaantuneen Oscar Pereiron poissaolo vähentään Valverden mahdollisuuksia entisestään.

Toisin kuin Tour, Vuelta a Espana on todellisten mäkimiesten kisa. Profiilia voi kurkkailla Vueltan sivuilla, mutta tässä pientä maistiaista. "Miranda" varmaan menisi tuonkin, mutta allekirjoittaneen keuhkot ja reidet tekisivät lakon. Tuon nousun kohdan nimi on Cuena les Cabres ja nousukulmaa siihen on saatu yli 23,5% verran, joten voi olla että aika monella iskee hapoille. Taitaa olla sama paikka, missä Roberto Heras (Lance Armstrongin mainetekojen takuumies) otti ja ratkaisi Vueltan voiton muutama vuosi takaperin. Niin, Vuelta ei ole beesaajien kilpailu, kuten Tour. Siksi Cadel Evans ei tule siellä pärjäämään, jos "polvivammoiltaan" ja soutamiseltaan ja/tai huopaamiseltaan edes uskaltaa osallistua. Niin ja montako voittoa joukkueajaja Lancella Vueltasta on? - Aivan! Hän oli kerran neljäs ja siinä kaikki. Ei voi arvostaa, mutta Vueltan mäkimiehiä pitää ja voi. Vamos!


Tänään Vuelta alkaa joukkueaika-ajolla, jota en aio kylläkään seurata.

maanantai 25. elokuuta 2008

Nuasjärven ympäriajo, 23/08/2008

Niin, kuten jo alkukesästä hekumoin samaisella palstalla, yksi kesän haaveista olisi ajaa Nuasjärven ympäri ja kammeta itsensä siinä puolessa välissä matkaa Vuokatinvaaran huipulle. Pyörän toimituksessa meni sen verran pitkään, etten kesälomien aikaan päässyt kokeilemaan miehen kestävyyttä ja pyörän sitkoa. Nyt, parisen kuukautta myöhemmin sen kuitenkin sain aikaiseksi.

Lauantaiaamulla lähdin noin 9.55 ajamaan Nuasen eteläpuolta, niin kutsuttua Sotkamontietä pitkin kohti Vuokattia. Tie oli märkä edellisen yön sateiden jälkeen ja ilma viileä – vain 13 astetta. Pitkät ajohousut jalkaa, ajotakki päälle ja reppun eväät, lisävedet ja sadekamppeet sekä kaikki mahdollisesti tarvittavat työkalut – painoa kertyi jonkin kilon liikaa, sillä sadevaatteet eivät olleet mitään nyky-teknologian kyllästämiä, pikemminkin 70-luvun jäänteitä, niin painossaan kuin muotokielestä.


Ensimmäiset kymmenen–viisitoista kilometriä on yleensä aika tervaista soutua ja niin lauantainakin. Jo alkumatka pikkumäet saivat miehen puuskuttamaan iloisesti. Kun loivasti nousuvoittoinen matka oli taittunut Korholanmäen päälle, niin olin jo omasta mielestäni ihan hyvässä timmissä ja jalat tuntuivat rennoilta ja hyväkuntoisilta, joskin hieman viileitä, sillä vesipärskeet olivat päässeet kastelemaan pohkeeni tuulipuvunhousujeni lävitse. Korholanmäeltä Joensuun- ja Sotkamontien haaraan menikin sitten ihan rennosti konkelehtien ja lasketellen. Matkaa Vuokattiin auttoivat tuuheat metsiköt tien varrella – ei tuullut juurikaan ja vaikka sää oli vielä sateisen yön jälkeen aika viileä, ihan hyvää vauhtia pääsin sotkemaan.

Pidin pienen tauon noin 25 kilometriä ajettuani. Tarkoitus oli, että lisäisin hieman öljyä rattaisiin, joihin oli jo märillä teillä ehtinyt tarttua hiekkaa ihan riittämiin. Tarkistin renkaat, ettei kiviä olisi uppoutunut renkaaseen. Tankkasin siinä samalla itseäni nautiskellen banaania, rusinoita, energiajuomaa ja –geeliä – ajattelin tehdä hyvässä ajoin ennen Vuokatinvaaralle nousuani, jotta olisi hieman enemmän puhtia reisissä. Nousun jyrkkyys olisi 7% - ei ihan Alpe d’Huez, mutta ihan riittävä haaste aloittelijalle kuitenkin.

Oli sitä lisäenergiaa mukana tai ei, niin kapuaminen vaaran päälle oli yhtä ja suoranaista tuskaa. Reidet huusivat hoosiannaa, keuhkot etsivät kosteasta ilmasta itselleen elintarvikkeita ja sydän hakkasi kuin vanhan ajan singeri, mutta hieman lujempaa, raskaammin muistuttaen niistä sadoista ja tuhansisiat synneistä joita olen ihmisen tärkeintä elintä kiustakseni elämäni varrella tehnyt.

Arviolta ensimmäinen 400-450 metriä meni hyvin, sitten loppui tenku ja lähes kaaduin pyörän selästä asfalttiin. Muutaman minuutin tauko. Tasataan pulssia ja yritetään kavuta ratsun selkään uudestaan. Reidet vispaavat, hengitys tihenee, hiki tippuu ja tunnen kuinka maalliset voimani ehtyvät jälleen. Noin 300 metrin päästä on pakko pysähtyä jälleen. En pysy pystyssä ja jaloillani, vaan kaadun reisien tärinästä maahan. Onneksi jalkani olivat jo irti lukoista. Päätin pitää uuden tauon ja katsoin toisaalta jo aukenevaan Nuasjärven maisemaan ja toisaalta yhä jatkuvaa kestopäällystetietä, joka kiemurrellen eteni kohti vaaran huippua. Olin puhki ja juuri jyrkimmän nousun alussa. Minussa ei ollut voimia ja päätin taluttaa tuon jyrkimmän kohdan, koska tiesin varsin hyvin, etten selviäisi siitä Mirandan päällä.

Kun jyrkintä nousua oli arviolta yksi neljäsosa jäljellä, päätin kuitenkin yrittää ja nitkuttelin itsekin heikoin voimin pyörän satulaan ja päätin runtata lopun mäkeä, oli mikä hyvänsä. Selvin sen lopun, selvisin sen vaaran päälle. Parilla pysähdyksellä ja noin 200 metrin taluttamisella. Ihan kohtuullinen suoritus, vaikka koko nousua en jaksunutkaan konkeloida. Jääpähän haastetta ensi kesään. Silloin sen mäen ajan ylös saakka, olipa mikä hyvänsä!

Tasasin pulssiani Vuokatin päällä, ihailin lapsuudestani saakka verkkokalvoilleni ja kollektiivisen sukumuistin perukoille etsattua maisemaa. Se on se maa kaunis! Tässä hieman videoreportaasia allekirjoittaneelta. Pätkä on otettu noin viisi minuuttia vaaran laelle pääsyn jälkeen.

video


Kun olin saanut imeytettyä lisää ravinteita itseeni, päätin jatkaa matkaani kohti Kajaania, ajaen tällä kertaa Nuasjärven pohjoispuolta, joka on yksi kauneimmista teistä, mitä kotiseudullani tiedän. Tie kulkee suoraan Naapurivaaran kautta kohti Pohjavaaraa ja sieltä edelleen Kuluntalahteen ja Kajaaniin. Tämän tien varrella on monia kauniita kainuulaiskyliä ja nämä maisemat ovat niitä paikkoja, minne nostalgiapäissäni palaan uudestaan.

Autosta katsottuna pohjoinen reitti on loivempi, mitä se on pyörän päältä. Heti Vuokatista ja varsinkin Naapurivaarasta alkaa tasainen, pitkä ja loiva nousu kohti Pohjavaaraa ja Leihunvaaraa. Nyt minulla oli vastassani myös hieman vastatuulta – järvi on pohjoisen puolen tietä alkumatkassa hieman lähempänä tietä ja muutenkin maisema on hieman avarampaa tällä puolen järveä. Vuokatinvaaran päälle nousu oli ilmeisesti vienyt voimia niin paljon, että polkeminen tuntui työltä, ei lainkaan helpolta ja rennolta. Olen sen verran kokematon vielä, että tekniikkani hajoaa kun väsyn. Jouduin keskittymään kampien pyörittämiseen yhä enemmän ja en tuntunut saavan sopivaa rytmiä ajoon millään, kiitos vastatuulen, väsymyksen ja hajoavan tekniikan. Vaihtamiseen tuli myös keskittyä pienissä ylämäissä ja tämä menikin hyvin.

Naapurinvaara, Rimpilänniemi, Nuasjärvi, Muuraissaari. Kaikki kuuluvat lapsuuteni ja elämäni portfolioon. Yksin ajaessa on se hyvä puoli, että saa ajatella jonnin joutavia tai sitten vakavempia asioita. Muistelin lapsuuttani näillä vesillä vanhempieni ja sukulaisten seurassa - Rimpilänniemen hiekkojen kuumaa poltetta jalkojeni alla, Muuraissaaressa porukalla vietettyä telttaviikonloppuja, pysähdyksiä Naapurinvaaran lomakylässä matkallamme Sotkamoon.

Tasainen ja jatkuva noin 15 kilometrin mittainen nousu alkoi olla lopuillaan kun saavuin vihdoinkin Pohjavaaralle. Matkalla oli ollut yksi lyhyt lasku, joten reidet olivat työskennelleet sekä tekniikkaongelmien että väsymyksen parissa. Pysähdyin hetkeksi Pohjavaaran koulun eteen ja tankkasin. Ei ollut enää pitkä matkaa Leihunvaaraan ja 7% alamäkeen. Pohjavaaralle ilma oli myös muuttunut ja synkät pilvet väistyneet taivaalta. Aurinko ilmoitteli olemassaolostaan ja päätin vaihtaa pitkät ajovaatteet pois päältäni, vihdoinkin.

Leihun tulin alas vedet silmissä, mutta annoin kerrankin päästellä niin lujaa kuin pääsin, sillä asfaltin pinta oli jo kuiva, miehellä enemmän luottamusta laskuun kuin Vuokatinvaaralta laskeuduttaessa ja liikennettä ei ollut nimeksikään. Oi vauhdin hurmaa!

Leihun läpilaskettuani jatkoin matkaani Kuluntaan ja pysähdyin kaupasta ostamaan hieman evästä lopuille 10-12 kilometrille, sillä olin jo juoda killittänyt 2 litraa nestettä, syönyt energiapatukkani ja –geelini ja rusinat banaaneineen. Mukaan tarttui yksi reilun kaupan banaani ja Gatorade-pullo ­– näin se globalisaatio globalisoituu Kainuunkin kulmilla.

Saramäentietä Vanhalle Vitostielle ja siitä Komiaholle mummon valmistamalle lounaalle. Isovanhempieni pihaan kääntyessäni kello oli tasan 13:45, joten matkaani oli mennyt yhteensä vajaa neljä tuntia. Se ei ole mikään upea suoritus, koska kyseessä oli vain 75 kilometrin lenkki. Puolustukseni yritän kuitenkin väittää, että tuhrasin aikaa Vuokatinvaaralle noustessani. Hieman keskinopeutta tiputtivat myös raahaamani reppu tarvikkeineen, Vuokatista Leihunvaaraan (noin. 20 km) piinannut vastatuuli ja alkumatkan märkä tienpinta, joka velvoitti minua varovaisuuteen ja maltillisuuteen.

Ei se ollut huono reissu, mietiskelin itsekseni istuessani myöhemmin lauantai-iltana saunahikisenä Nuasjärven rannalla olevan mökin laiturinnokassa, poltellessani bulgarialaisia erikoisuuksia ja lipittäen iisalmelaista olutta. Ajattelin, että haastetta ensi kesäksi jäi – mutta aion nousta saman vaaran päälle uudestaan ja tällä kertaa koko matkan ajaen. Tunti tipahtaa ajasta pois – se on varmaa ;-)

- Jussi-Pekka

perjantai 15. elokuuta 2008

Sofia, 6. päivä


Koulutukset on nyt hoideltu. Aamupäivä meni erään uuden koodarin kimpussa - opeteltiin tavallaan kävelemään, eli ihan sitä de facto-hommaa, mitä pitääkin tehdä. Se on mielestäni aina raskas vaihe kun yrittää olla pitkäpinnainen ja antaa aloittelijalle sen mahdollisuuden oppia asia kunnolla. Se vaatii aikaa, harjoittelua ja ennen kaikkea lehmän hermoja. Hyvä siitä tulee...

Aina käy niin, että enempi aika olisi ollut tarpeen ja hyödyksi kaikkien kannalta. Nytkin tuntuu siltä, että homma jäi tavallaan kesken ja olisin tarvinnut toisen viikon lisää, jotta olisin itse varma kaiken rullaavan hyvin radallaan. Tämä fiilis siitäkin huolimatta, että hommaa on paiskittu aamukahdeksasta iltaseitsemään.

Lounaalle ja sitten takaisin hotellille. Uloskirjautuminen kahdelta ja hierontaan. Aikaa on mukavasti, joten ajattelin vihdoinkin hieman nauttia olostani Sofiassa. Jos aikaa jää, niin teen pienen kävelyn kaupungilla, joskin tässä helteessä kainaloihin tulevia hikiläiskiä ei voi estää.

Näkemiin Sofia, kaunis ja vihreä kaupunki. Toivottavasti joskus pääsen helmoihisi uudemman kerran.

Ja maanantaina taas toimistolle, plääh.

- Jussi-Pekka

torstai 14. elokuuta 2008

Sofia, päivä 5

Puhti loppuu tässä kuumuudessa.

Kun vetelee aamukahdeksasta iltaseitsemään kaikelle kansalle Jumalan sanaa, niin siinä imeskellään mehut immeisestä vaikka kuinka olisi ilmastoitu toimistotila, saatikka kylmää vettä saatavilla.

Ja sitten ovat vielä ne säätkin - kun ei ikinä voi olla hyvin, varsinkaan nyt. Ulkona tupakilla käyminen on painostavan kuumuuden vuoksi liioitellen sanottuna pöljää. Kun tuolta kolmen ja puolen minuutin tauolta palaa takaisin raikkaaseen toimistoilmaa, tuntuu kuin olisi hypännyt viileään uima-altaaseen ensimmäistä kertaa eläissään. Lämpöasteista en tiedä, mutta paita tulee ulkona märäksi (vaikka kuinka yrittäisi kävellä sofian varjoisia puolia pitkin), huulet kuivuvat rusinoiksi ja vasta neljäs olut alkaa ilmoittaa luonnollisesta tarpeesta käydä miestenhuoneessa. Tai, toisinaan viides.

Koulutukset on pitkälti huideltu ja viimeisenä työpäivänä keskitytään sitten paikallisten esimiesten kanssa pelehtimiseen ja bulgarialaisen elokuvakulttuurin ja nykykirjallisuuden metsästykseen.

No joo. On oikeasti hieman töitäkin. Aamulla taas toimistolle kasilta, siinä yksi parin tunnin treeninki, sitten soittotunti yhden uuden aloittelijan kanssa sormituksia harjoitellen ja peärti tunnin ajattelin jyvittää paikallisen koordinaattorin työelämäntapataitojen kohentamiseen.

Lounas, takaisin hotlaan, check-out viittä vailla kaksi, hieronta kahdesta kolmeen, saunaosasto kolmesta puolineljäänn ja puolineljältä kalsongit jalkoväliin ja heti tupakin jälkeen taksilla lentokentälle. Koneeni lähteen kuudelta kohti Wieniä ja kotona olen sitten kun paikallinen suhari antaa mesukallensa luvan kääntyä Fredalle. On se business-elämä hurjaa.

Hieno kaupunki. Ei voi muuta virkkoa. Joskaan taaskaan ei ollut aikaa riittävästi imeytyä paikalliseen tarjontaan siinä määrin kuin itse olisin halunnut. Oma vika, sano.

Ihmiset ovat kauniita, ystävällisiä ja avoimia. Pidän siitä että voin puhua avoimesti työstäni paikallisten kollegojen kanssa, pidän siitä, että voin jakaa savukkeeni, rakijani, hikeni, mineraaliveteni, tyhmät työkaverit, viinilasin, kahvin, Weltschmärzin ja kaifin heidän kanssaan. Siihen hetkeen ja vuorovaikutukseen pääsee yllättävän pienillä askelilla - osoita huomiota toiselle, eli jaa savukehetki, kahvihetki, viinihetki, vitutus-hetki, Maailmantuskan hetki ja euforia heidän kanssaan. Tämän jälkeen huomaa jakavansa monia muitakin asioita noiden tärkeimpien lisäksi ;-) Ei mitään sellaista ahdistavaa yhteinäsikulttuurista roskaa, mitä Suomessa edelleenkin viljellään kyynisten individualistien toimesta - tänäänkin, siinä sinun vieressäsi ja tai peilikuvassasi.

Materialisti kun olen, toivoisin löytäväni parisen kirjaa tilauksen lähettäneelle slavistalle ja muutaman väärennetyn bulgarialaisen elokuvan jossain formaatissa, mieluummin tekstein kanssa kiitos.

Täältä tähän, jos en ehdi huomenissa naputella jotain, eli ensi viikkoon ja vesisateisiin.

- Jipsu


ps. Perhana, pitääkö sinne tulla vielä takaisinkin. En minä halua. Oikeasti. En.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Jälkipeliä


No niin, tulipahan koettua sekin elämys.

Levskin kotistadioni ei todellakaan ole mikään kaunistus, mutta sinne mahtuu riittävästi porukkaa pitämään karmeaa meteliä. Eteläpääty on ultra-kannattajien aluetta, kun taas toista päätyä koristaa jo hieman nuhjuuntunut PFC Levski Sofian logo.


Hieman aikansa eläneen katsomon kuppi-istuiten lomasta pukkasi horsmaa ja nokkosta. Sanomalehti oli tarpeen peittääkseen kaikki ne linnun jätökset, jotka olivat istuimellani. Kaikki kulkukäytävät olivat suolattujen auringonkukansiementen kuoria ja nyt niitä on jokunen useampi tuhat lisää - ainakin itse tulin sylkeneeksi muutaman sata sellaista kuorta edessä olevalle penkkiriville. Saastainen on se sana, joka kuvaa parhaiten Levskin stadionia.

Helsingin Olympiastadioni on hyväkuntoinen eläkeläinen tähän vuonna 1963 valmistuneen kapakkaruusuun verrattuna, mutta harvoinpa Stadikalla kokenut yhtä kiihkeitä kannanottoja ottelusta kuin tänään Sofiassa. Omat antoivat sekä tukea, että lokaa. Jokainen katsoja on asiantuntija, siitä ei ole kysettäkään ja pelin tapahtumien kommentoinnit ja etenkin vierasjoukkueen virheestä aiheutuvat reaktiot antaisivat seesteisille pohjoismaalaisille käyttäytymistieteen tutkijoille aivan uusia ulotuuvuuksia heidän pinnallisiin analyyseihinsä urheilutapahtumien katalyyttisestä, lähes purgatorisesta, vaikutuksesta ihmisolentoon.

Puoliajalla nousi yhtäkkiä käsittämätön meteli, ihmiset nousivat penkeistään ja alkoivat huutaa solvauksia pääkatsomon suuntaan. Siellä noin 15 vastustajan joukkueen kannattajaa olivat nostaneet joukkueensa huivit ylös ja tällä pienellä tempulla he saivat kotiyleisön heräämään kiljuntaan, heittelemään tavaroita heitä kohti ja jonkun jopa askeltamaan siihen suuntaan. nyrkit ojossa. Valkovenäläisiä tai ei, silti bulgaarien käytös oli hieman yliampuvaa minun makuuni, mutta kovin aidolta ja vilpittömältä se kuitenkin vaikutti, siitä propsit Levskin kannattajille. Lisää töitä niille onnettomille sosiologielle jotka kannattajien käyttäytymistä Turku-hallissa tutkivat.

Itse pelissä Levskille kävi yhtä köpelösti kuin vuosi sitten Tampereen Unitedia vastaan. Ottivat ja hävisivät ihan töhöllä maalilla. Sössivät itse koko jutun. Paikkoja Levskillä olisi ollut hoitaa koko matsi jo ensimmäisellä puoliajalla, mutta eivät jotenkin vaan uskaltaneet ajaa alueelle sisään ja hakea ratkaisuja hieman lähempää maalia. Saumoja oli, mutta viimeinen rohkeus kaatui 16 metrin kalkkiviivaan.

0-1 tappion jälkeen yritin esittää seuralaisilleni hieman surullista naamaa ja yritin lohdutella heitä parhaani mukaan. Päästyämme takaisi parkkipaikalle ja autoon, avasimme radion kuullaksemme haastatteluita - saimme kuulla Levskin valmentajan olevan jo ilman töitä. Sanoisin että se on nopeaa toimintaa, mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, että kerta rutina on parempi kuin ainainen kitinä.

No, Levskillä on vielä vierasottelu edessä Borisovissa ja siten myös mahdollisuus päästä karsintojen neljännelle kierrokselle. Itselleni on ottelun lopputulos aivan sama - tai itse asiassa ei olekaan. Toivon valkovenäläisten voittoa - symppis sakki ja sittenhän me näkisimme, kaataisivatko he Chelsean Mestareiden Liigassa.

***

Niin, ennen ottelua istuimme oluella ja siinä oli parisen CSKA Sofian fania, jotka muistelivat sitä viime kesän ihanaa hetkeä kuin Tampereen jalkapalloseura United pudotti paikallisvastustaja Levskin samalla kierroksella jatkosta. Ovat kuulemma legendoja nuo tamperelaiset näiden paikallisten CSKA-fanien keskuudessa, eli teitä lohduttanee siis tieto, että joku maailmassa teitäkin kannattaa.

Ja jos joku ei vielä tiennyt, mistä seurasta tulee tämän vuoden Suomen mestarin, niin vierailkoon tässä osoitteessa.

Hyvää yötä!

- Jipsukka

Mestareiden liigaa

Työpäivä alkaa olla lopuillaan. Vielä hieman spostailua ja sitten kohti jalkapallostadionia katsomaan Mestareiden liigan karsintavaiheen peliä Levski Sofia - FC BATE Borisov.

Tässä helteessä siitä tulee haaste, joten pitänee ottaa hieman juomista mukaan, mikäli se suinkaan onnistuu. Jännittävää on myös nähdä Levskin huutava fanilauma, joka ei ole tietääkseni mistään hiljaisimmasta päästä. Porukkaa on kuulemma tulossa riittämiin.

Ottelusta onkin vitsailtu toimistolla pitkin viikkoa. Levski Sofia on entinen poliisien joukkue, jota kannattaa osa sofialaisista, kun taas pääkaupungin toinen joukkue CSKA Sofia on vanhastaan armeijan saki, joka ei missään nimessä kannattaisi Levskiä. Oikein! Olipa sitten kyseessä poliisit tai sotilaat, leirejä ei vaihdella.

CSKA:n kannattajien katkeruutta Levskiä kohtaan lisää se, että vaikka joukkue voittikin viime vuonna maansa mestaruuden ja ansaitsi siten paikan karsintoihin, sitä ei hyväksytty mukaan kilpailuun korruptiotapauksen vuoksi ja karsintapaikka annettiin sarjassa toiseksi sijoittuneelle Levskille - eräiden toimistollakin olevien mielestä ansiotta ja vääryydellä.

FC BATE Borisovista en tiedä sen sijaan mitään muuta kuin sen, että se kuulemma omien sanojen mukaan on niin kova joukkue, että pystyisi kaatamaan Chelsean milloin tahansa. Odotettavissa on siis mielenkiintoinen jalkapalloilta!

Apotti tulikuumana

Uutisia Bulgariasta!

Sofia, päivä 3


Eilen jatkui sitten sen epistolan saarnaaminen, minkä vuoksi tälle käännysmatkalle minut oli lähetetty. Aamusta iltaan samaa propagandaa kolmessa kolmen tunnin koulutussessiossa. Se alkaa pidemmän päälle olla aika puuduttavaa ja tuntuu usein siltä, ettei itsellä ole yhtään annettavaa - tuntuu vain että toistaa itseään loputtomiin ja sisältö kutistuu olemattomiin. Silti, nuo sessiot vaativat skarppaamista aika lailla - kaksi kertaa sen vielä käy läpi hyvällä huumorilla, mutta kolmas kerta päivässä on aivan liikaa, ainakin itselleni.

Tiistai-iltana kävimme bulgarialaisen yrityksen johtajan kanssa illastamassa. No, minun onnekseni tietenkinn sushi-paikassa, joka on tunnetusti jokaisen kala-allergisen onnela, paratiisi, El Dorado, Lemmenjoki ja kaikkea muuta päälle. Paikalliset vihannekset ovat parhaimmillaan, joten mikäs niitä sitten pureskellessa - kroppakin tykkää.

Itse illallinen oli värikäs ja riemuisa kuin norjalainen jumalanpalvelus. Herra Johtaja puhua pälpättää itsestäänselvyyksiä yrityselämästä ja omasta erinomaisuudestaan niin vaikeassa paikassa kuin Sofiassa. Miten se onkin, kaikki valittavat vaikeuksistaan - toimistovuokrat menevät ylös, yleinen hintataso nousee ja hallituksen veropolitiikka ei ole suosiollinen, mutta samassa kehutaan leveästi kuinka ollaan menossa kolmeksi viikoksi Andeille vaeltamaan, kuinka ulkoistaminen Sofiaa halvempaan kaupunkiin on ollut suosiollista businekselle ja kuinka yritys omistaa pian valmistuvan kuusikerroksisen kiinteistön Sofian keskustassa, johon toimisto on pian muuttamassa kunhan viranomaiset vain saadaan vaihtamaan kiinteistön käyttötarkoitus ihan virallisestikin.

Kollegani lähti tänä aamuna takaisin omalle byroolleen ja hyvä niin. Nyt voi keskittyä hieman rennommin koulutukseen ja olemiseen muutenkin - ilman loputonta nihilismiä mitättömien pikkuasioiden kanssa. Sellainen kuluttaa yllättävän paljon, varsinkin jos ei ole asioista aina samaa mieltä, mutta ei voi sanoa suoraan päin toisen ihmisen naamaa, että tule hyvä ihminen järkiisi, ota silmät päästäsi ja katso itseäsi! No, nyt kun ongelma on poistanut itsensä takaisin kotiin toimittamaan joutavia ja mitättömiä askareitaa, voinen surffailla hieman rennommin maaliin saakka.

Illalla töiden jälkeen olisi mukava ehtiä käydä kaupungilla hieman kiertelemässä kaduilla, tekemättä varsinaisesti mitään erityistä, pysähtyä katukahvilan varjoisalle terassille, ottaa yksi olut, imaista paikallista savuketta keuhkoihinsa, pyyhkäistä kuuman päivän hiet otsalta, katsella ohikulkevia ihmisiä ja olla. Se olisi Kaif, se pieni hetki!

maanantai 11. elokuuta 2008

Sofia, päivä 2

Ensimmäinen työpäivä paikallisen yhteistyökumppanin toimistolla. Aamulla normaalia YYA-läppää ja iltapäivällä sitten jo vihdoinkin koulutusta, eli oikeaa asiaa.

Bulgarialaiset eivät tunnu olevan yhtä innostuneita kuin inkut aikoinaan - no, en sitä odottanutkaan. Tuntuu vaan hieman pöljältä toistaa tikusta vääntämällä samat asiat kuin monta kertaa aikaisemminkin. No, siispä päätin piristää väkipakolla paikalle raahattua kuntaa soittamalla suomalaisia tangoja YouTubesta ja tekemällä briljantteja tiivistelmiä kielistä, joita kukaan paikalla olleista osannut. Suomesta meni ihan hyvin, kun etsin sopivan teknologia-aiheisen leikkeen, mutta saamenkieliset uutiset Etelä-Ossetian tilanteesta olivat jo hieman haastavempia. Hauskaa kuitenkin oli, joten ei tarvinnut murista tylsyyteen kuolevien ihmisten kanssa yhdessä äänessä.

Päivä päättyi jo puoli viisi. Toisin kuin Intiassa, minulla jäisi siis tulevinakin päivinä aikaa hieman omalle työlleni ja omille asioilleni. Kollegani halusi lähteä hankkimaan tuliaisia sukulaisilleen ja minä päätin mennä hierontalaitokseen - ihan yläkroppa ja niska vaan ja nekin tulivat hoidelluksi hotellin Wellness Centressä. Halvalla tosin, alle 15 euron paketti. Taidanpa mennä toisenakin päivänä uudestaan.

Hoitojen jälkeen lähdin kävelylle löytääkseni tieni kirjakauppaan. En hankkinut bulgaariksi mitään, vaikka englanninkielisiä käännöksiä ei ollut nimeksikään. Ostin kuitenkin 18o0-luvun lopun ja 1900-luvun alun merkittävimmän bulgariankielisen kirjalijan Ivan Vazovin teoksen, Pod igoto, joka oli englanniksi otsikoitu Under the Yoke. Näitä kansallisia herättäjiä on aina raskasta lukea - sitä paatosta ja kurjuutta. Sitä sitä riittää poloviin asti. Mitä kurjempaa alla ikeen, sitä suloisampi mytologisoitu kansan menneisyys on. Epäilen koskaan lukevani teosta loppuun saakka. Tai sitten tulen jotenkin sairaaksi.

Kirjan hankkimisen jälkeen kävin pienellä kävelyllä keskustan vieressä. Pienet, robustit kujat ja kadut ovat hellyyttäviä puineen ja tämä yllättävä vihreys antaa hyvä kuvan Sofiasta. Ainakin näin pikkuhelteillä - tiedä sitten tammi-helmikuussa.

Vertailukohtia Romaniaan ja Bukarestiin on. Manelet tulivat jo aikaisemmin käsiteltyä, mutta erona Bukarestiin, on Sofia vihreä, kohtuullisen siisti ja järjestäytynyt (autot pysähtyvät suojatielle toisinaan ja siellä täällä näkee maahan sinisellä maalattuja invapaikkoja autoileville invalideille!), roskia ja roskasakkia on kaduilla vähän (jos ollenkaan), katuviemäreiden kannet ovat paikallaan, eikä niitä ole varastettu romuraudan myyntitarkoituksessa kuten Romaniassa jne.

Samojakin ilmioitä on, kuten kaupunkia halkovat maksi-taksit, joilla on linjanumerot ja jonkinlainen linjakartta, painonmittauksella ja puntarillaan rahaa puistossa elantoaa tienaavia eläkäläisiä, samoin kuin shakki-pelin maailmaan uppotuneita ukkoja puiden varjossa harrastamassa elämänmuotonsa syvintä ydintä, kaifia... Lisäksi puistot ovat suuressa huudossa täälläkin - voisi pikemminkin verrata Venäjään kuin Romaniaan, mutta ainakin näin kesäaikaan väki näyttää viettävän aikaansa puistoihin pystytyissä kahvilateloissa. Ei kai niillä mitään parempaakaan tekemistä ole ja miksi pitäisikään. Saisimmepa mekin.

Nyt illalliselle paikallisia erikoisuuksia maistamaan!

/ Jussi-Pekka

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Sofia, 10. elokuuta, osa 2

Loikoilen viiden tähden hotellin pehmeässä ja suloisessa sängyssä närppien pähkinöitä ja katsoen jotain aivan karmeata silikonitissikanavaa, jolla soitetaan yleis-balkanilaista manelea. Verrattuna manelen mestareihin, romanialaisiin, bulgarialainen versio on hieman popahtavampaa. Mukana on myös makedonialaisia lajin suurmestareita ja mikäs siinä, jos makedonialaisilla on annettavaa tuolle lajille.

Tämä esittäjä on nimeltään Maria ja edustaa parhaimmillaan tuota satoa. Katsokaa nyt itsekin! Siinä jää Jaggerin Mick ja Steven Tylerkin kakkoseksi, eikä pelkästään huulien osalta.

Kanavaselailua. Nyt Serbiaa. Kanavan nimi on Pink Plus. Nyt lingvistikko heräsi sisälläni, sillä niin paljon tuhlaan energiaani kyrillitsan lukemiseen, että latinalainen kirjoitusasu auttaa hieman eteenpäin kuitenkin, mutta ei niin paljoa, että ohjelmatarjonta muuttuisi paremmaksi.

Hotellissani näkyvät kanavagt voidaan jakaa kolmeen pääkategoriaan: urheiluun, musiikkiin ja amerikkalaisiin halppissarjoihin ja -elokuviin. Ensimmäinen kategoria sisältää parhaillaan Bulgarian pääsarjaa, Venäjän pääsarjaa ja Olympialaisia kisoja. Toista kategoriaa hallitsevat jo aikaisemmin mainitut manelet, joskin MTV ja kansanlaulut seuraavat perässä, suhteessa 3:1:1. Viimeisestä kategoriasta ei ole paljoa uutisanalysoitavaa - en tunne noita näyttelijöitä, mutta ei kai sen ole väliäkään.

Nyt Pink Plus -kanavalta alkoi joku alkukielinen (serbokroaatiksi, värinmääritelyistä päätellen) farssi, jos mies meni junan vessaan ajamaan partaa, mutta konduktööri tuli tarkastamaan lippua ja maisema kylän raitilla näyttää ankealta. Orkesteri soittaa kuin italialaisissa neo-realismin klassikoissa. Aion katsoa sitä, se vaikuttaa verrattomasti parhaimmalta ajanvietteeltä juuri nyt. Itse asiassa voi olla jopa hyväkin elokuva. Lopussa sen tietää.

Nyt se mies meni sirkukseen...

ps. Erästä kollegaa lainaten, "on sulaa hulluutta hukata tuollainen helmi". Desi Slava & Azis voittaisivat maailman paskimman biisin äänestyksessä ihan milloin tahansa ja kenet tahansa. Olkaa onnellisia, että jaan kanssanne tämän maailman musiikin kirkkaimpiin kruunuihin kuuluvan kappaleen kanssanne. Videokin on ihan mukiinmenevä: http://www.youtube.com/watch?v=LrfnLsVM08w&feature=related

Sofiassa, 10.elokuuta

Perillä ollaan. Kaupungilla on käyty, ilmat on hyvät, ruoka ja juomat ovat halpoja. Lämmintäkin on +26 celciusta.

No, vitsi vitsinä. Sofiahan on itse asiassa mielikuvia viihtyisämpi kaupunki. Eilistä rankkasadetta tuskin huomaan enää, mutta sen sijaan lähes kaikkien keskustan katujen varsilla olevat puukujat jäävät ensimmäisenä impressiona mieleen. Ei kauneinta ja riittävän rosoista minun makuuni. Ensivaikutelma on vaikuttava (ei Prahan veroinen), joten pidetään se päällimmäisenä tunteena.

***

Errata kirjallisuudesta. Unohdin eilen Kristevan! Mutta jotenkin Kristevaa ei oikein millään tahtoisi pitää bulgarialaisena, vaan patonginpurijana. Muita nimiä paikallisesta ei sitten ole tullut mieleen, vaikka yritin parin alan liikkeen näyteikkunaa sillä silmällä vilkuilla.

Illemmalla enemmän ja tarkemmin...

/ Jussi-Pekka

lauantai 9. elokuuta 2008

Iloisia Olympialaisia!


Mr. President of the People's Republic of China, Mr. Liu Qi, Members of the Organizing Committee, dear Chinese friends, dear athletes:

For a long time, China has dreamed of opening its doors and inviting the world's athletes to Beijing for the Olympic Games. Tonight that dream comes true. Congratulations, Beijing.

You have chosen as the theme of these Games "One World, One Dream". That is what we are tonight.

As one world, we grieved with you over the tragic earthquake in Sichuan Province. We were moved by the great courage and solidarity of the Chinese people. As one dream, may these Olympic Games bring you joy, hope and pride.

Athletes, the Games were created for you by our founder, Pierre de Coubertin. These Games belong to you. Let them be the athletes' Games.

Remember that you are role models for the youths of the world. Reject doping and cheating. Make us proud of your achievements and your conduct.

As we bring the Olympic dream to life, our warm thanks go to the Beijing Organizing Committee for its tireless work. Our special thanks also go to the thousands of gracious volunteers, without whom none of this would be possible.

Beijing, you are a host to the present and a gateway to the future. Thank you.

I now have the honor of asking the President of the People's Republic of China to open the Games of the XXIX Olympiad of the modern era.

- Jacques Rogge, 08.08.2008, Beijing


България, 10-15. elokuuta

Bulgariaan, Sofiaan, viikoksi töihin.

Lähtö olisi huomenna aamulla, mutta juuri nyt ei oikein jaksa edes pakkailla. Ei huvita, ei hotsita, eikä mulla ole edes vaatteita, iiik! Kai sitä jotain rytkyjä reissuun löytyy.

Olen ollut България:ssa kaksi kertaa - kerran luokkaretkellä siellä helvetin esikartanossa (Sunny Beach) ja Sofiassa muutaman hassun tunnin joitamia vuosia takaperin matkallani Kroatiaan. Eipä siis paljoa ole kokemusta ja mielikuviakaan en ole ehtinyt keräillä. Kai se näyttää samalta, miltä muutkin kaupungit, elikkä mielenkiintoiselta. Anteeksi ylimielisyyteni, mutta kai Bukarestia voidaan eräänlaisena vertailukohtana käyttää - kai?

Ruokakin lienee tyypillistä balkanilaista, vaikka kuinka sitä tässä Suomen Kuvalehden artikkelissa yritetäänkin lobata. Jugurthaa, Sopien salaattia, pataruokia ja laadukasta viiniä - siinäpä se mielikuva.

Paikallisista savukkeista ei ole kokemuksia kuin yli kymmenen vuoden takaa. Pelkään pahoin paikallisten brändien joko kadonneen markkinoilta tai siirtyneen kansainvälisten tupakkakartellien omistukseen.

Kirjallisuuden suhteen olen ollut luvalla sanoen laiska - hankin kirjastosta kaksi matkaopasta, joiden sisällöstä voidaan olla eri mieltä, jos toistakin. Laiha on muistini näiltä osin - ei tule mieleen ainoatakaan bulgaaria, joka olisi kynän taidoillaan minut lumonnut. Ivan Vazovin nimen olen joskus jossain yhteydessä kuullut, ei muuta. Ja tietysti iki-suosikkini Kyrilloksen ja Methodiuksen, mutta he edustava hieman eri perinnettä, näin niinkuin kirjallisuuden näkökulmasta. Ehkä paikalliset osaavat auttaa tässä asiassa. Tätä saittia olen hieman selaillut, mutta yksinkään kirjailijantekele ei ole saanut minua huutamaan lisää bulgarian kirjallisuuttaa, saati sen puolesta.

Bulgaarin kielen kanssa en ole vuosiin pelehtinyt - en sitten slaavilaisten kielten ja kulttuurien peruskurssin pakollisen ja pinnallisen kieliopin jälkeen, eli kohta kymmeneen vuoteen. Kyrillitsana sitä kirjoitetaan, joten kyllä sitä sen verran lukee ja ymmärtää venäjän pohjalta, mitä on tarvis.

Maailmansotien välinen aika lienee arkkitehtoonisesti mielenkiintoisinta aikaa. Katsotaan sitäkin. Tietenkin kirkon läsnäolo heijastaa varjonsa tällekin saralle ja haluan vierailla ainakin Aleksateri Nevskin katedraalissa olisi syytä käydä sisällä. Ja sieltä jotain muutakin löytyy, sano.



Sofian roomalainen historia on mielenkiintoinen, mutta en ala sitä tässä yhteydessä referoimaan tarkemmin. Mitä suomalaisiin ja Bulgariaan tulee, niin Ehnroothin nimen tietysti muistamme Venäjän-Turkin sodan yhteydestä 1800-luvun lopulta, tulihan sedästä eräänlainen Bulgarian armeijan perustaja.

Bulgaareista me tiedämme erityisen vähän. Näin olympilaisten aikaan joku muistaa Bulgarian suuria saavutuksia ruumiinkulttuurin saralla, joista kuuluisimpia lienevät ne parrakkaat ja parrattomat naisyleisurheilijat ja monet kansainvälisen tason jalkapalloilijat, joista erityisesti Trifon Ivanov on jäänyt allekirjoittaneen verkkokalvoille lajin eräänä piristysruiskeena. Trifon saanee myös kantaa edelleenkin maailman kaikkien aikojen rumimman jalkapalloilijan viittaa - todennäköisesti lajin hamaan kuolemaan saakka.

Into on laimea, mutta se johtuu pikemminkin vallitsevista olosuhteista kuin itse Sofiasta. No, eihän tämä nyt ihan samaa wow-reaktiota aiheuta kuin Intian-matka ja kun ei odota liikoja, niin pessimistikään ei pety.

Katsotaan, mitä matkalla tulee vastaan. Ja yleensähän siellä tulee vastaan yhtä sun toista. Onko se sitten hyvä vai ei, sen näkee sitten aikanaan. Tällä kertaa vatsa kestää varmasti.

/ Jussi-Pekka