Velttoa aamuilua – sain nukuttua hieman univelkojani poissa ja heräsin vasta puoli seitsemältä Suomen aikaa, eli paikallista aikaa 8:30. Olisin tietenkin voinut olla todella tehokas ja pyyhkäistä heti aamutuimaan toimittamaan asioita, mutta päätin ottaa rauhallisesti ja mennä ihan rauhassa tapaamiseeni Kansalliskirjastolle klo 11:00. Sää ulkosalla oli lauhtunut noin 12 pakkasasteeseen, mitä tervehdin ilolla, mutta kollegani varoittavat sanat Pietarin ja lumisten katujen liukkaasta ja sotkuisesta yhdistelmästä tulivat hyvin elävästi toteen taiteillessani peilijäisiksi hioituneilla kadunvarsilla kohti tapaamistani.
Työtapaaminen (oikeastaan kaksi tapaamista) kesti vain reilun tunnin ja tulin siitä ajassa vakuuttuneeksi, että puheet kansainvälisestä yhteistyöstä kirjastoalalla saavat katetta. Nopea toiminta Kansalliskirjastolla kostautui hitailuna lounaspaikassa, jossa odottelin pakastepizzaa vajaan tunnin ajan – aina pettymykseen saakka. Voisin vaikka löydä vetoa, että kyseessä oli tämä lätty.
Lounaan jälkeen hilpaisin kotiin juomaan kupillisen teetä, syömään pari konvehtia ja vaihtamaan loskaisille kaduille paremmin sopivat kengät jalkaani, jotta kelpaisi kävellä Tiedeakatemian kirjastolle rekisteröimään itsensä ja tilaamaan luettavaa arkistojen välipäiviksi. Jokaisen suomalaisten kirjastojen palvelukulttuurista nillittävän nirppanokkahipsterin kannattaisi käydä tämä ruljanssi läpi ainakin kerran elämässään. Olen varma, että Rotundan ja Fabbarin palvelutiskeillä toisinaan esiintyvää itäsuomalaiselle kalastajakylälle tyypillistä viileää ylimielisyyttä (lue= vittumaisuus) pidettäisiin kokemuksen jälkeen suorastaan hyveenä. Mikään ei tule helpolla, ei edes väliaikainen kirjastokortti, ajattelin kun täti liimasi siveltimen avulla passistani valokopioidun kuvani käyttölupaani kun olin ensin saanut aikani eri syistä johtuen juosta hakemassa leimaa ja lappua.
No, itse kirjastossa olikin sitten yhtä autenttista kuin ennen automaattista tietojenkäsittelyä. On mm. tarjolla sekä systemaattinen että aakkosellinen kortisto. Ja ne ovat valtavat. Aineistopyynnöt kirjoitetaan hakulomakkeelle kahteen kertaan tai kalkkeripaperia hyödyntäen – luettelot eivät todellakaan ole missään vapaassa käytössä, vaan aineiston etsiminen edellyttää kortiston käyttöä. Mietin, että olen onnekas historioitsija, koska olen saanut elää ajassa jolloin kaikkea kirjaston aineistoa ei todellakaan ollut opaceissa selattavana. Lisäksi Tiedeakatemian systemaattinen kortisto on jo ihan sinällään näkemisen arvoinen ilmestys ja jos joku miettii systemaattisen kortistonsa hautaamista varastoon, niin piru hänet periköön! Kirjaston tosiystävä ei sellaisesta aarteesta luopuisi kuunaan päivänä, sano.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti