Toinen työviikko toi mukanaan verkostoitumista, seminaaria, uraohjausta, käyttäjäkoulutusta ja hyppäämistä syvemmälle tutkimuskirjallisuuden pariin.
Viikon parasta säätä oli tarjolla maanantaina - sen jälkeen hieman epävakaisempaa
Hyvä ja monipuolinen viikko takana, siis, joskin aikataulut meinasivat pettää viikon alkuun: maanantai olikin jo tiistai, kiitos pääsiäisen. Tämä kalenterin heilahdus onnistui sekoittamaan aikatauluni pahemman kerran, sillä olin sopinut tapaamisen Leibniz Graduate Schoolin koordinaattorin ja Herder-Instituutin johtajan kanssa tiistaiaamuksi, mutta koska elin vasta maanantaita, minut haettiin työhuoneeltani tapaamiseen, minkä koin hieman noloksi. Mutta ei hätää, koska saksalaisilla on huono huumorintaju, niin huomasin kehnon vitsini ja johtajalle antamani lahjussuklaan hyvittäneen myöhästymiseni täysin.
Keskustelun aikana sain kuulla, mitä minun työskentelyltäni näiden kolmen kuukauden aikana odotetaan. Oikeastaan minulta odotetaan samaa, mitä sain jo viime viikolla Herder-Instituutin kirjastonhoitajalta kuulla: kokoelmien käyttöä. Siispä niin. Lisäksi minun odotetaan pitävän toukokuun alussa omasta tutkimusaiheestani kahden tunnin esitelmän tutkijakollegiumissa, jota varten minun on tuotettava kahdenkymmenen liuskan mittainen pohjateksti kollegoja varten. Ei siis paha rasti, paitsi että aikataulujen osalta, sillä joudun pitämän esitelmäni jo 9. toukokuuta. Olisin itse halunnut esitelmöidä vasta kesäkuussa, jolloin aikaa valmistautumiselle olisi jäänyt hieman enemmän. Ei siinä mitään, kyllähän se esitelmä valmistuu näistä jo kasassa olevista materiaaleista vallan mainiosti. kein problem, mutta enkä en ehdi implementoida täällä keräämääni ja lukemaani tutkimuskirjallisuutta vielä tuohon esitelmään ihan kaikkinensa mukaan. Ja olisihan se ollut mukavaa itsestäkin päästä kertomaan jostain uudemmasta tutkimukseni aspektista – nyt tuntuu hieman siltä, että pääsen kertaamaan pikemmin samaa vanhaa kuin uutta tuotantoa. No, pitänee vaan ajatella, että kun on uusi yleisö, niin silloin myös asia on tuore ja suhtautua esitelmään sillä vakavuudella, että se tekee vaikutuksen… …johonkin.
Impact scoresta puheenollen… Keskiviikkona olin tutkijakollegiumin kuukausiseminaarissa, missä käsiteltiin ajankohtaisten asioiden lisäksi hieman urasuunnittelun merkitystä Itä- ja Keski-Euroopan tutkijoille. Oli mielenkiintoista nähdä, miten samat huolet, asiat ja keskustelut toistuvat niin täällä kuin kotimaassa. Kovasti täälläkin jo painotetaan englanninkielellä julkaisemista, niiden kumulatiivista tuottamista (kuten esim. kovissa tieteissä) ja oikeiden julkaisukanavien valitsemista. Suomessa ollaan tutkimuksen laatukriteerien arvioinnissa vielä alkumetreillä, mutta täällä puhutaan avoimesti siitä, miten third-party money ohjaa tutkimusta ja miten sen avulla annetaan se tutkijan impact factor kansalaiskeskusteluun ja yhteiskuntaan. Jufo-asioissa ei vielä olla näin pitkällä, mutta ennemmin tai myöhemmin tämäkin apinoidaan Suomeen ja liitetään osaksi tutkimuksenarviointia. Jos tämä askel tehdään Suomessa kehnosti (tekisi mieli sanoa, että yhtä kehnosti kuin Jufo-määritelmät), niin moni tutkimusala tulee vielä viimeisiä hampaitaan kiristelemään – pelkään pahoin, että tieteenalat rinnastetaan toisiinsa pahoin mustavalkoistaen, jolloin syövän parannuskeinoja menestyksellisesti tutkineen monihenkisen työryhmän tuloksia arvioidaan samalla viivalla ja samoilla kriteereillä kuin yksittäisen böömiläisen kirkkohistorian tutkijan. Näin tätä asiaa ei saa hoitaa, joskaan en osaa sen paremmin kyllä sano millä keinoilla ja välineillä tätä Impact Score on Societya täällä laskeskellaan.
Muutamia tällaisia esimerkkejä yhteiskuntaan vaikuttamisesta löytyy kotimaisestakin humanistisesta tutkimuksesta. Mm. Koneen Säätiö on Kieliohjelmassaan listannut hyvän liudan sellaisia yhteiskunnallisia ja vilpittömän jaloja ynnä tavoiteltavia ideaaleja, joita sekä tutkijoiden että tutkimusinfrastruktuureja rakentavien organisaatioiden (KAM-sektori) tulee ottaa huomioon toiminnassaan aivan eri tavoin kuin aikaisemmin. Mitään pahaahan tässä ei ole, niin pitkään kun tutkimusta saadaan tehdä pääsääntöisesti tutkimuksen ehdoilla. Ja vaatimus jalkautumisesta yhteiskuntaan on kaikkinensa muutoinkin toivottavaa, olipa tutkimuksen rahoittaja yksityinen tai ei.
Uraohjauksen ja publish or perish –keskustelun jälkeen oloni oli oikeastaan helpottunut. Tutkimuksen tekeminen on minulle tärkeä ja vakava asia, mutta kuunnellessani täkäläisten tutkijoiden maalaamia uhkakuvia ei-niin-kauniista-ja-ruusuisesta-tulevaisuudesta, kiitän vihdoinkin itseäni ja joskus aikanaan tekemiäni valintojani - olenhan luonut itselleni mahdollisuuden työllistyä myös jonnekin muualle kuin akateemiselle sektorille. Ja sanottakoon vielä nyt kerran tämä ääneen: tämän toisen (ammatillisen) suunnan sisällä tunnen enemmän olevani osa yhteiskuntaa kuin tutkimuksentekijänä kuunaan, joskin haluaisin että joskus tulevaisuudessa nämä kaksi asiaa olisivat vieläkin lähempänä toisiaan kuin ne tällä hetkellä pystyvät olemaan… Hinku tutkimuskirjastoihin on siis kova, kunhan niissä vielä tehtäisiin jotain tutkimustakin sen varsinaisen työn ohessa ja oltaisin tätäkinkautta enemmän läsnä tutkimusmaailmassa, ei vain passiivisena aineistojen tarjoajana ja niiden käyttöönsaattajana. Ehkäpä tulevaisuudessa sitten kuitenkin, kun sukupolvet aikanaan vaihtuvat.
Seminaarissa käsiteltiin myös kollegani Vytautas Petroniksen artikkelia, joka koski liettualaisten puolisotilaallisten ja radikaalien liikkeiden syntyhistoriaa 1920-luvulla. Sama Vytautas muuten vuosituhannen vaihteessa opiskeli kulttuurihistoriaa Turussa monien liettualaisten tavoin. Sittemmin hän on opiskellut Södertörnissä ja Glasgow’ssa päätyen post-dociksi Herder-instituuttiin. Niin seminaarissa, kuten tässä talven aikana muutoinkin, olen huomannut keskusteluissa etteivät analogiat sotienväliseen ehdottomuuden aikakauteen ole todellakaan tuulesta tempaistuja. Kollegani sanoi minulle pari kuukautta sitten Pietarissa, että aikakausi muistuttaa ikävästi 1930-lukuja ja Stalinin puhdistuksia, joskaan ei yhtä julkisesti. Myös Vytautas kertoi esimerkkejä liettualaisten avoimesta muukalaisvihasta ja sen radikaalisuudesta. Yhtenä esimerkkinä hän piti vuonna 2010 Liettuan televisiossa esitettyä ohjelmaa ”Rakastan isänmaatani”, jossa nuoret liettualaiset osoittivat rakkautta isänmaataan kohtaan mm. maalaamalla puolankielisiä kaupankylttejä jne. ylitse. Aivan samaa tekivät puolisotilaalliset joukot 1920-luvun alussa, kun he maalasivat saksan- puolan- ja hepreankielisiä katukylttejä piiloon. Ja tästä toiminnasta on aika helppoa tehdä rinnastuksia rotuaatteilla ratsastaneiden liikkeiden historiaan siellä sun täällä. Ja tuntuupa sitä samaa henkeä olevan liikenteessä Suomessakin – historia ei taida paljoakaan olla opettanut, sillä näihin avoimesti muukalaisvastaisiin ulostuloihin ei jaksa enää suhtautua vain olkapäitä kohauttamalla, sillä ne ovat osa näitä lausuntoja antavien ryhmien poliittista agendaa – niin Suomessa kuin Liettuassa.
Keskiviikko ja torstai menivät mukavasti tutkimuskirjallisuutta selaten ja sakkaillen. Sakkailulla tarkoitan sitä, että selaan teoksen pintapuolisesti läpi ja joko jätän sen lukulampun alle tarkempaa luentaa varten tai jos teoksessa ei ole mitään tutkimusaiheeni kenttään viittaavaa, niin palautan kirjan pikimmiten takaisin varastoon. Nyt käsissäni on noin 120 eri nimekettä, jota käsittelevät joko Tšekkoslovakian ulkopolitiikkaa 1920-luvun alussa tai suoraan Action russea. Lisäksi selailtanava on hyvä kasa poliitiikkojen muistelmia, julkaistuja lähdekokoelmia, kuten ulkoasiainhallinnon sähkeitä, kirjeenvaihtoa ja kokouspäytäkirjoja. Jonkin verran mukana on myös keskeisten toimijoiden puhe- ja kirjoituskokoelmia. Tämän sakkailun myötä yritän kartoittaa noin 50 teosta, joiden nojalta kirjoitan aihetta koskevan väitöskirjani luvun ja artikkelin taustat ja tutkijakeskustelun sisään sekä vertailen näitä teoksia marraskuussa 2011 Prahasta keräämääni alkuperäislähdemateriaaliin. Kyseessä on siis, pelkistäen sanottuna, lukemista ja omien aineistojen suhteuttamista aikaisempaan tutkimukseen.
Tuon kirjavuoren lisäksi, aion hyödyntää täkäläisen tutkimuskirjaston sanomalehtileikekokoelmaa ja saksalaisten kirjastojen yhteistä lehtitietokantaa saadakseni käsiini myös hieman aikalaiskeskustelua tai julkisuuskeskustelua mukaan käsittelyyni. Prahassa tälle ei oikein ollut aikaa, mutta Herder-instituutin kaukolainasopimukset mahdollistavat aineiston tilaamisen tänne käyttööni ja ilmaiseksi. Lisäksi, voin hyödyntää kirjastossa kansallisilla lisensseillä hankittuja e-aineistoja, jotka ovat profiililtaan hieman erilaisia kuin Suomessa käyttöönsaatetut. Myös vapaassa käytössä olevasta OstDokista lienee hyötyä jatkossakin.
***
Perjantai kului kirjoja ja leikekokoelmia etsiessä ja tilaillessa. Nyt on taas aika viikonlopulle, mutta koska minulla ei ole kämpillä pyykkikonetta ja koko aikaa ei voi nyrkkipyykätäkään, menen nauttimaan saksalaisen kekseliäisyyden hedelmistä pesula-ravintola Bistro Waschbrettiin, jossa voi pyykinpesun lomassa nauttia vaikkapa pari olutta ja ruokailla. Pizzat ovat siellä kuulemma erittäin hyviä paikallisten kertoman mukaan, joten taidanpa pestä samalla useamminkin koneellisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti