Viidennellä työviikolla kelit lämpenivät, minkä seurauksena Hesseniin
tuli kesä. Liekö lämmenneen sään ansiota, mutta työhommissakin turbulenssi
väheni, joskin viikko kului lukiessa ennen kaikkea tunnustuksellista tšekkoslovakialaista
historiankirjoitusta 1950- ja 1970-luvuilta.
Lahn-joen laaksoa Marburgin linnavuorella olevien puiden takaa
Slovakialainen kollegani pyöritteli koko viikon ajan päätään
ja naureskeli, tosin hyväntahtoisesti, sille tšekkoslovakialaiselle
tutkimukselle, jota olen täällä tämän viikon aikana joutunut ja saanut lukea. Olen kuitenkin yrittänyt
joka kerta puolustautua lukemistoni puolesta, siitäkin huolimatta etteivät nämä
tutkimukset läpäisi minään maailman aikakautena tutkijan
objektiivisuusvaatimuksia millään mittarilla laskettuna.
On hieman puolustettava tässäkin yhteydessä näitä aineistoja
ja kerrottava miksi näitä tulee lukea. Tämä on ehkä antikvaarin pedanttisuutta,
josta ei kirjastolainen tutkimusta tehdessään pääse eroon, mutta tämä piintymys
kääntää kaikki tutkimusalaani liittyvät kivet on sellainen ominaisuus, jonka
lasken kuitenkin pikemminkin hyveeksi kuin haitaksi. Yritän selittää asiaa oman
tutkimukseni kontekstissa.
Suomalaisen Yliopistollisen Avustuskomitean keväällä 1921 alkuun
polkaisema hanke sai kansainvälistä vastakaikua ennen kaikkea Tšekkoslovakiassa,
ja heti kesästä 1921 lähtien sillä oli vahvat yhteydet niin hallituksen pakolaispolitiikkaan
(Ruská pomocná akce) kuin Tšekkoslovakian kaupallisiin pyrkimyksiin
Neuvosto-Venäjällä. Varsinkin tuo jälkimmäinen aspekti on muodostunut nyt
täällä Marburgissa ollessani ja sen kirjastoja hyödyntäessäni erinomaisen tärkeaäksi
tutkimukseni kannalta, sillä avustushanketta ei tšekkiläisessä historiankirjoituksessa
ole tarkasteltu niinkään tiedeyhteistyön tai humanitaaristen tekojen
yhteydessä, vaan ennen kaikkea kysymys on liittynyt ennen kaikkea ulkomaankaupan
ja tšekkoslovakialais-neuvostoliittolaisten suhteiden tarkasteluun. Näinpä
1950- ja 1970-luvuilla kirjoitettu historiantutkimus sisältääkin paljon neuvostosuhteiden
reflektiota ja sotienvälisen ”porvarillisen” tasavallan suhtautumista
Neuvosto-Venäjään, Neuvostoliittoon jne jne. No, tämä puolestaan tietysti johtaa siihen,
että historioitsija joutuu (niin halutessaan) lukemaan jokusenkin arkin kaikenlaista
”roskaa”, koska tällaista tutkimusta harrastettiin sellaisina aikoina kun historiankirjoituksessa
vallitsi dogminmukainen narratiivi.
Voin kertoa, että tällaisen tutkimuksen lukeminen työkseen
alkaa ennen pitkää hyydyttää naurun kuin naurun, jos vaikka luennan alussa
parin ensimmäisen teoksen kohdalla teksteihin jaksaakin suhtautua hieman
hymähdellen ja voivotellen näissä tutkimuksissa harjoitettua retoriikkaa. Tällaisen
tutkimuksen camp-huumoriarvo katoaa aika pian, kun joutuu tai saa lukea alun
neljättäkymmenettä taloushistoriallista tutkimusta siitä, kuinka porvarillinen maailma
oli perisynnillisen äkkiväärässä riistäessään nälänhädässä olevia neuvostokansalaisia
1920-luvulla ruoka-avun (almujen) avulla. Pahimmillaan tällaisessa
tutkimuksessa harjoitettu ehdottomuus ja tarkoituksellinen sokeus muulle
maailmalle ei tarjoa kovinkaan kummoisia lukukokemuksia, vaan ne muistuttavat
yksipuolisuudessaan ja näköalattomuudessaan eräiden suomalaisten taloudesta kirjoittavien
kommentaattoreiden viimeaikaisia puheenvuoroja monessa suhteessa. Ainoa ero on,
että nämä nallet ja apuset kirjoittavat tekstinsä kenenkään heitä siihen pakottamatta.
No, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut pohtia vapaudessa
kirjoittavien fundamentalistien manifesteja, vaan osoittaa että joskus
kannattaa lukea kökköäkin tutkimusta. Ottaen huomioon, että tuona em.
aikakaudella julkaistujen tutkimusten arvo on käytännössä nykyhistoriassa
kadotettu täysin (ja syystäkin), niin ne pitävät silti sisällään arvokasta tietoa
aihepiirin tutkijalle. Parhaimmillaan näitä ylhäältä annettua oppia
noudattanutta historiankirjoitusta harjoittivat varsin järkevät ihmiset, jotka
sitten vuoden 1989 jälkeen ovat pystyneet toimimaan ammatissaan ilman
ohjausryhmän antamaan suodatinta. Ja parhaimmillaan kun nämä tutkimukset
todellakin tarjoavat nykyhistorioitsijalle lähes ainutlaatuisen väylän
mielenkiintoisen (aikalais-)aineiston pariin. Koska nämä tutkimukset eivät pääse
välttämättä nykyajan crossreference-scholar-ranking-top research -listoille,
niin tästä seuraa se, etteivät ne nouse esiin nykyhistorioitsijoiden
tutkimuksesta. Tämä johtuu tiedeyhteisön aineistodiskriminaatiosta, eli kukaan
ei halua (edes tekijät itse) viitata niihin, mistä seuraa se että näitä
tutkimuksia on todella vaikea löytää heikon viittausfrekvenssin vuoksi. Tämä on
myös sellaista tutkimuksen aluetta jonne Googlen käsi ei yletä – syitä en lähde
arvailemaan. Tällaisen nykyajasta katsottuna ”väärän” aineiston sisällään
pitämän informaation esiin tuleminen ja sen hyödyntäminen on siis kiinni ennen
kaikkea tutkijan harrastuneisuudesta ja säntillisyydestä aineistonsa parissa. Perusduunia,
käytännössä lukemista siis.
Tässä tänään taas kannoin instituutin kirjaston pinon julkaisuja,
slovakkikollegani naurahti ääneen ja kysyi, että taasko sinä luet tuota roskaa.
Vastasin, ettei tämä ole sitä samaa kamaa jota luin vielä eilen, vaan kerroin
hänelle tämän olevan sitä aineistoa, jonka löysin lukemalla tuota ”roskaa” ja
jota ei lainkaan ole hyödynnetty nykytutkimuksessa, mm. täysin unohdettuja
aikalaistutkielmia Neuvosto-Venäjän NEP-politiikasta ja ulkoasianhallinnon
virkamiesten kirjoituksia avustustoiminnasta.
Tarinan opetus: ei ole aineiston karvoihin katsomista. Tai
jotain sellaista…
***
Kuluneen viikon aikana Marburgissa tuli kesä. Viikonlopuksi
lämpeni niin, että pääsin ajamaan vuoden ensimmäiset pyörälenkit lyhyessä
ajoasussa, mikä tarkoittaa pyöräilijälle jotain samaa kuin lehmien pääsy
kevätlaitumille, noin niin kuin vertauskuvallisesti. Kilometrejä kertyikin
mukavasti ja valmistautuminen toukokuun Italian-kierrokselle on hyvässä vaiheessa
– viikonloppuna olisikin tarkoitus harjoittaa itseään sitten lisää. Samalla piristyy mielikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti