Kakanian ympäriajo, 24.–27. toukokuuta

Olen pahoillani, että Kakanian kierroksen analysointi on viivästynyt. Eräät lukijani tietävät, että kärsin pahemman luokan rengasrikon matkan aikana ja reissuni jäi kesken, juuri kun olin ylittänyt Alpit. Ehkäpä matkan katkeaminen viivästytti tänne kirjoittamista, sillä motivaatio ei ollut kuuden katkenneen takakiekon pinnan myötä huipussaan. Nyt kun onnettomuudesta, missä itselleni ei kiitos kyllä sattunut mitään, on jo kaksi viikkoa ja olen saanut ajettua ensimmäisen lenkin korjatulla kiekolla, niin yritän raapia kasaan tynkämatkan aikana koettua ja ajettua, jos näistä havainnoista olisi vaikka hyötyä jollekin.

Matkani alkoi siis junamatkalla Marburgista Bolzanoon. Perille majoituspaikkaani, Gargazzoneen, saavuin torstai-iltana, 24. toukokuuta, siinä seitsemän aikoihin. Tankkaus lähipizzeriassa ja yöunille, sillä seuraavana päivänä olin menossa katsomaan Italian ympäriajon mahdollisesti ratkaisevaa, 19. etappia, joka päättyisi Alpe di Pampeagolle.

25. toukokuuta : Gargazzone-Ora-Cavalese-Tesero-Cavalese-Ora-Gargazzone, 147 km.

Aamulla lähdin hyvissä ajoin ja hyvällä mielellä liikenteeseen. Tavoitteenani oli ajaa Cavaleseen, Val di Fiemmeen, katsomaan yhtä toiseksi viimeistä vuoristoetappia, jossa saatettaisiin tehdä ratkaisuja jopa kokonaiskilpailun kannalta. Matkaa olin laskenut majoituksestani paikan päälle kertyvän noin 60 kilometriä ja tuolle matkalle sisältyisi yksi minulle kohtuullinen nousu, noin 800 metrinen loiva kiipeäminen Orasta San Luganoon tiellä SS28.

Ajoin Gargazzonesta Oraan Etsch-joen (it. Adige) vartta kulkevaa pyörätietä pitkin. Tämä pyörätie on todella hyvässä kunnossa ja se on stressitön väylä pyörällä liikkumiseen jokilaaksossa. Itse pystyin hyödyntämään itse mennen tullen perjantaina sekä seuraavana päivänä lauantaina. Jos joku liikkuu näillä seuduin pyörällä, esim Bolzanosta vuorille, niin suosittelen ihan ehdottomasti käyttämään tätä pyörätietä siirtymisiin, esim. Stelviolle mennessä tätä tietä pystyy ajamaan lähes koko laakso-osuuden matkalta. Itse pääsin perjantaina tätä reittiä hyödyntäen Oraan.

Orasta valitsin tien nro SS28 Cavaleseen. Tie nousi ensimmäiset 4 kilometriä hieman jyrkemmin, mutta pystyin ajamaan sitä ihan ongelmitta Double Standardeillakin – pienin välitys oli 39-29. Keskivaiheilla tuli pariksi kilometriksi hieman loivempaa ja kun taas jostein yhdeksästä noustiin pikkaisen jyrkemmin 13 kilometriin ja San Luganoon (noin 1000 metriä merenpinnasta) . Sieltä olikin sitten helppo taival Cavaleseen ja edelleen Teseroon (noin 1075 metriä). SS28 on tosi hyväkuntoinen tie. Pientarettakin on ja alkunousun maisemat Etschin laaksoon ihan ok. Vaikka oli tiellä oli paljon etapille peltilehmällä menijöitä, niin tilaa mielestäni riitti hyvin. Compacteilla nousun kurlaa ihan ongelmittaa, joten jos joku on menossa esim. Cermikseen tai Alpe di Pampeagolle, niin kannattaa harkita ottavansa tämä nousu kalenteriin.

Cavalesessa nautin lounaan, opin varmaan noin kymmenestä Giro-tuotteita myyvästä pakettiautosta renkutuksen (Cinque euro, cinque euro! Bandana rosa, Bandana rosa Giro, Bandana rosa Giro Ufficiale! Cinque euro, cinque euro!), joka ei varmaan häivy mielestäni koskaan ja naureskelin Böömin kirkkohistorialle kun söin lounasta katsellen vastauskonpuhdistuksen ajan suosikkini Johannes Nepomukilaisen patsasta Cavalesen kirkontornin juureen tehdyllä alttarilla.

Alkuperäinen suunnitelmani oli, että jään Cavaleseen tai Teseroon katsomaan etappia, jotta pääsen ajoissa takaisin majapaikkaan. En tehnyt niin, vaan minäkin halusin kiivetä vuorelle katsomaan miltä suuren ympäriajon vuoristoetappi omissa kintereissä tuntuisi. Voin kertoa, että näillä välityksillä se tuntui pahalta. Asettauduin Stavaan, noin 1275 metrin korkeuteen katsomaan etappia. Tästä olisi noin vielä 4,4 kilometriä etapin maaliin, mutta paikanvalinnan teki puolestani Giron sponsoreiden mainoskojut, jotka olivat pystytetty mäessä sijaitsevan hotellin parkkipaikalle. Paikanvalinta oli siksikin fiksu, että sponssiteltoista sai kuumana päivänä hedelmiä, jääteetä, keksejä ja juustoa – kaikki tulivat tarpeeseen kun vietin tässä leirissä noin viisi tuntia. Auringon paahtaessa suoraan kasvoille, kaikki lisäenergia ja -neste tulivat tarpeeseen. Lisäksi, paikanvalintaani vaikutti se, että parkkipaikalle oli laitettu pystyyn iso screeni, josta kisaa pystyi seuraamaan. Ei siis suinkaan hassumpi paikka, sano.

Etapin seuraaminen oli kokemus. Ensinnäkin, ohitse ajavien kilpailijoiden letkaa seuratessa ajantaju unohtui. Toiseksi, paikan päällä olevien ihmisten yhteydentarve ja -tunne olivat häkellyttäviä. Enimmän osaa iltapäivän vietin kolmen norjalaisen pyöräilijän kimpassa. Siinä tuli juteltua yhtä ja toista, vahdittua kamppeita, haettua koko poppoolle juomista ja lopulta autettua heitä sisärengaspulassa. Paikalle tuotu skriini toi ihmisiä yhteen. Vähän matkan päässä etappia seurannut italialaismies ei nähnyt skriinille laitettuja tilannetietoja ja hän kävi kysymässä niitä minulta kymmenen minuutin välein – kommunikaatio, hieman syvällisempikin hoidettiin ralli-italialla ja latinan numeroin. Ja ketään ei häirinnyt kielioppivirheet. Loppuosan ajan jutustelin sitten tsekkipyöräilijöiden kanssa ja kun etappi vielä päättyi sikäläisen ajajan (ja oman suosikkini) voittoon, tuli harrastettua hieman kollektiivista huutoa viimeisen 2-3 kilometrin ajan. Yhteisöllisyys jäi päällimmäisenä mieleeni koko etappikokemuksesta.

Kun pääjoukko oli päässyt maaliin, laskeuduin itsekin alas vuorelta ja suuntasi takaisin kohti majoitustani. Mäessä tuli vielä kylmiä väreitä pintaan kun sai laskea sitä alas kilpailijoiden kanssa, jotka olivat jo siirtymässä maalialueelta huoltoautoille. Ainakin Giron voittaneen Hesjedalin beesissä tuli pyristeltyä hetki. Mukava muisto sekin.

Aurinko alkoi pikku hiljalleen laskeutua ja suuntasin letkassa samoja teitä pitkin (SS28 ja Etsch-Radweg) takaisin Gargazzoneen. Matkaa kertyi enemmän kuin olin ajatellut, eli 147 kilometriä, mutta kyllä kaikki kilometrit olivat ajamisen väärtejä, sillä koin etapilla hienon kokemuksen. Matkalla tuli rengasrikko kun ajoin hieman säleillä olleen puusillan ylitse ehkä liian kovalla vauhdilla ja jouduin vaihtamaan sisäkumin illan jo hämärtyessä. Hämärä ei tosin haitannut, sillä Etsch-Radweg on todella turvallinen ja tällä siirtymässä minun ei tarvinnut ajaa pientareella. Tosin, rengasrikko koituisin seuraavan päivän turmioksi.

Lauantai, 26. toukokuuta: Gargazzone-Merano-Laudes-Passo Resia-Landeck-Imst, 178 km

Heräsin lauantaiaamuna aikaisin. Olin tuonut pyörän yöksi huoneeseen, sillä olin asentanut takarenkaan huolimattomasti edellisenä iltana hämärissä. Halusin korjata ongelman, sillä edessä oli pitkä matka Reschenpassin ylitse Itävaltaan. Ja toisekseen, edellisenä iltana puhjennut takakumi piti paikata – valitettavasti vain paikkausliima oli päässyt kuivumaan, joten minun tulisi etsiä varmuuden vuoksi pari uutta sisäkumia Meranosta, minne oli vain reilun kymmenen kilometrin matka.

Ongelmani (tai Suuri Seikkailu, ihan miten vaan) oikeastaan alkoi näistä sisäkumien metsästyksestä. Ajoin Meranoon, mutta silmiini ei osunut hetimmiten yhtään pyöräliikettä. Kysyessä paikallisilta, sai epämääräisiä tietoja. Kaupunki oli kuitenkin riittävän iso sisäkumien löytymisen kannalta, joten päätin sompailla ja aikani sompailtuani, löysin liikkeen, missä jonotin aikani saadakseni kaksi sisäkumia. Kello oli jo puoli yksitoista ja olin ajanut vain 15 kilometriä koko päivän aikana. Tämä ei tiennyt hyvää.

Kun löysin sisäkumit, yritin suunnata takaisin Etsch-Radwegille seuraten ruskeita opasviittoja, mutta ajettuani seitsemän kilometriä viittojen mukaan, huomasin olevani väärässä laaksossa. Tienviitat olivat johdattaneet minut Passeiertaliin, Etsch-joen laakson sijaan. Joudin nousemaan pyörällä liian jyrkkää mäkeä päästäkseni takaisin Meranon keskustaan, mistä suuntasin sitten takaisin oikeaan jokilaaksoon.

Heti Meranosta päästyäni pyörätie nousi lyhyen matkaa, mutta 15% jyrkkyyttä, mikä oli omiaan tappamaan motivaatiota: olin ajanut jo lähes kolme tuntia ja olin edennyt alle 30 kilometriä – ei hyvä. Jatkoin kuitenkin Etsch-Radwegillä ja Meranon nousun jälkeen etenin Vinschgauta pientä tasaista nousua vastatuuleen. Tuuli ei ollut onneksi puuskittainen, mutta sen verran visersi, että jaloissa tuntui. Onneksi, edelleen, pyörätie oli ihan priimassa kunnossa. Tätä pitkin oli rentoa lasketella, vastatuulesta ja hiipivästä noususta huolimatta.

Glorenzassa (Glurns) tein matkani kannalta isoimman virheen. Olin noussut noin 200 metristä noin 800 metriin ja edessä olisi vielä reilut 20 kilometriä Reschenpassin päälle. Tässä kohtaa suosittelen maantiepyöräilijöitä siirtymään autotielle ja ajamaan nousun ylös maantiellä. Pyörätie tästä eteenpäin aina huipulle saakka on selkeää maastopyöräosastoa ja on hieman turhan monimutkainen maatieajoa ajatellen: pyörätie nousee ja laskee koko ajan, kiemurtelee, etkä löydä rytmiä. Välillä joudut taluttamaan nousupätkiä, jotka ylittävät selkeästi 15%, kun autotietä ajaen olisit päässyt vähemmällä, noin 6% keskiarvolla. Pyörätie Glurnsista Passo Resialle on kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta hiekkateineen ja välillä jyrkkine nousuineen jättäisin sen nyt kuitenkin väliin maantiekonkelilla liikuttaessa. Valitettavasti olin valintani tehnyt ja paluuta ei ollut – julma nousu minulle. Poltin liikaa energiaa ja kello tikitti. Kun oli nousun päällä, kello huuteli jo kuutta ja tästä olisi vielä Imstiin matkaa.

Onneksi pääsin nyt laskemaan reilusta 1500 metristä alaspäin. Onneksi, myös, liikennettä ei ollut paljoakaan ja pystyin vetämään laskua alas Itävallan puolella nk. nupit kaakossa, tosin onneksi riskejä ottamatta. Ongelmat tosin jatkuivat heti Naudersiin tultuani. Pyöräilijät eivät saaneet jatkaa 180-tiellä, joten minun piti etsiä Landeckiin menevä pyörätie. Turhautumisen ja väsymyksen määrällä ei ollut rajaa kun jouduin ajamaan vanhojen ja huonokuntoisten teidenpohjia ylös alas kun vieressä kulkeva maantie jatkoi aina luotisuoraan alas vaan. Epämiellyttäviä ja epävarmuutta luovia seikkoja olivat myös huonosti suunnitellut paikalliset opasteet. Pyöräteiden opaskylttien tekstit olivat painettu liian pienellä, joten jouduin pysähtymään käytännössä jokaisessa risteyksessä lukemaan viittojen tekstejä. Lisäksi, itävaltalaisilla ei tunnu olevan tarvetta tietää mitään etäisyyksistä. Koko matkalla Reschenpassilta Landeckiin, näin vain yhden tienviitan, missä mainittiin etäisyys ko. kaupunkiin.

Koko laskun ajan kasvojani vasten puhaltanut vastatuuli söi nautinnosta yli puolet. Vaikka vuorelle nouseminen ja etenkin sieltä laskeminen tuo aina suuren nautinnon, niin sinä päivänä vastatuuli ei tuota mielihyvää minulle suonut. Yleensä sitä vaan ihmettelee alas vuorta laskiessaan, että nousinko minä ihan oikeasti tuonne korkealle ylös näine omine kinttuineni ja lihaksineni, mutta tämä lasku oli kyllä reissun antikliimaksi.

Pääsin Landeckiin kahdeksan aikaan illalla ja jokilaaksossa oli jo pimeää. Matkaa varaamaani majoitukseen Imstissä olisi vielä 15 kilometriä. Keskustelin parin paikallisen kanssa reiteistä ja päätin mennä viimeisen taipaleen junan kyydissä: oli jo hämärää, olin väsynyt, en tiennyt millainen tie edessä oli ja en missään nimessä halunnut pilata matkaani kokonaan, sillä tänään olin antanut enemmän kuin saanut ja paukut olivat vähissä. Menin siis viimeiset 15 kilometriä junalla, koska se oli järkevää ja pääsin majoitukseeni yhdeksän jälkeen illalla. Euroviisut eivät oikein jaksaneet kiinnostaa – uni ja nestehukan korvaaminen kiinnosti enemmän.

27. toukokuuta, Imst-Fernpass-Biberwier-(Lermoos-München-Günzburg)

Sunnuntaiaamu oli kuiva ja sopiva viileä pyöräilylle. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, en ollut kuiva, pystyin syömään aamupalan ja ensimmäiset 5-7 kilometriä tien päällä tuntui sopivan rennolta Alppien ylityksen toista vaihetta ajatellen. Ajelin alkuun tietä nro 189 Nassereithiin ja sieltä siirryin tielle nro 179 kohti Fernpassia.

Fernpassin ylitys meni ongelmitta. Liikennettä oli hieman, mutta ei samaan suuntaan liikaa. Pientareet olivat hieman olemattomat, mutta kun rauhassa veti, niin hyvin pääsi – toisin kuin eilen Reschenpassilla. Hyvätahtinen ja kevyehkö nousu Fernpassin päälle (1275m) ja aikaa hyvin laskua ajatellen. Laskun alkuosa meni erinomaisesti, mutta sitten jouduin poikkeamaan ajokiellon vuoksi Reutteen menevältä tieltä ja jatkoin matkaani Biberwierin kautta kohti Lermoosia, kunnes… …kunnes ketjut sanoivat kolikoli ja hyppäsivät pieneen nopeaan ylämäkeen tultaessa ja minun vaihtaessa keveämmälle koko pakan läpi ja jumittuivat kasetin ja takakiekon pinnojen väliin noin 35 km/h vauhdissa. Ketju repi kuusi pinnaan poikki, jumitti kasetin taakse jääden todella outoon asentoon, vetäen takavaihtajan häkin äärimmilleen ja itse asiassa avaten takapakan lukituksen. Matka päättyi siihen paikkaan. Kiekko oli solmussa ja kuusi poikkimennyttä pinnaa vetopuolelta kosketti nyt itävaltalaista maantietä jossain. En ollut päässyt edes matkani puoliväliin, joskin Alppien yli, kun matkani päättyi paikkaan, josta näki liian selvästi Zugspitzin, mutta ei enää uusia kilometrejä.

Talutin itseni ja pyöräni takaisin Biberwierin kylään, missä huomasin olleen jonkun Gasthausin. Gastahausin omistajan kanssa aikani juteltuani, sain taksikyydin Lermoosin rautatieasemalle, josta pystyisin jatkamaan Saksaan. Pääsin lopulta illan suussa Günzburgiin, missä minulla oli jo maksettu majoitus, mutta hieman maitojunassa meni tämä etappi, se on pakko myöntää, vaikka näin isoille teknisille ongelmille ei tien päällä juuri voikaan mitään.

Reissu jäi siis kesken, mutta kokemus jäi. Lomani ja unelmieni pyörämatka, johon olin valmistautunut joulukuusta saakka jäi ikävästi puoliväliin. Tiedän kuitenkin, etteivät ne olohuoneessa tekniikkarullilla vedetyt intervallitreenit tai pietarilaisen kerrostalon lattialla aamulla tehdyt vatsalihasliikkeet olleet turhia. Olisin vain halunnut nähdä jaksanko loppuun, kestänkö loppuun, olenko sitkeä, onko minussa tahtoa. Nyt en aivan varmaksi osaa sanoa. 

***

Jep ja sitten muutama kuva kuvatekstien...

Tienristeys Orassa kohti Cavalesea

 Osta koru, osta paita, osta hattu, osta, viisi euroa, kuusi euroa, roosaa kaikki.

Yksi Kakanian kuuluisimmmista pyhimyksistä, Johannes Nepomukilainen, Cavalesessa. 

 Stava. Sponsoritelttoja.

 

  

Stava. Sponsoritelttoja, mäenkiipijöitä, itse, karavaania ja "sirkustemppuja".

Letkaa etapilla nro 19.

Etsch/Adige-joen laaksossa viljellään pääsääntöisesti omenaa. Siellä täällä pääsee ajamaan omenatarhojen keskellä ja jossain paikoissa myydään tuorepuristettua mehua ohikulkijan iloksi.

Näkymiä Meranosta kohti Passo Resiaa.

 

Reschenpass - Fernapass

 Matka päättyi Biberwieriin - takana Zugspitz.